Mikko Kamula: Kalevanpojat. Gummerus. 2022. 713 s.
Mikko Kamulan 1400-luvulle sijoittuva kansanperinnefantasia Metsän kansa -sarja sai alkunsa vuonna 2017, ja sarjasta on tarkoitus tulla kuusiosainen. Sarjan ensimmäinen osa Ikimetsien sydänmailla oli ilmestymisvuonnaan Savonia-palkintoehdokkaana. Kalevanpojat on sarjan neljäs osa. Kamulan teossarja on jatkuvajuoninen, ja ilmeisesti kirjat on tarkoitus lukea järjestyksessä. Kun siis aloittaa lukemisen neljännestä osasta, väistämättä osa viittauksista edellisen osien tapahtumiin jää pimentoon. Perusjuonesta saa silti hyvin kiinni ja satunnaiset viittaukset menneisiin tapahtumiin eivät häiritse. Jokaisen kirjan on myös ilmeisesti tarkoitus muodostaa oma itsenäinen tarinansa, joka vie samalla koko saagaa jollain tavoin eteenpäin.
Teoksessa on kolme päähenkilöä, jotka ovat sisaruksia. Nuori Tenho on tietäjäoppilas, joka on palannut Tuonelasta opettajansa avustuksella ja on edelleen matkan jäljiltä heikossa kunnossa. Parantajaopinnot keskeyttänyt isosisko Varpu hoitaa häntä ja pohtii omaa kohtaloaan. Sisarusparven vanhin Heiska taas haaveilee seikkailuista ja pestautuu Olavinlinnaan sotilaskoulutukseen. Samaan aikaan paha Pohjolan emäntä, Loviatar nostattaa poikkeuksellisen kylmän talven, joka enteilee nälkävuosia, mikäli häntä ei pysäytetä. Tenhon on lähdettävä opettajansa kanssa pitkälle ja vaaralliselle matkalle etsimään myyttisiä Kalevanpoikia – vain heillä on mahdollisuus pysäyttää Loviatar.
Tenho on hahmoista kiinnostavin ja käy läpi suorastaan vereslihaisen kamppailun liikuntakyvyttömästä, lähes elävästä ruumiista väkeväksi tietäjäksi, joka joutuu kaiken muun ohessa hyväksymään oman ulkopuolisuutensa ja sen, ettei välttämättä voi koskaan elää normaalia elämää tietäjänä. Harvoin kaunokirjallisuudessa on tätä nykyä Tenhon kaltaisia hahmoja, joiden periksiantamattomuutta ei voi kuin täysin vilpittömästi ihailla. Ikävä kyllä muut päähahmot jäävät auttamatta Tenhon varjoon. Lukijasta alkaa viimeistään puolivälissä tuntua siltä, että toiset päähenkilöt vain jumittavat paikoillaan siihen verrattuna, mitä kaikkea Tenho tahollaan kokee ja tekee – siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että kirjan alussa pelkkä istumaan nouseminen on hänelle valtavan suuri saavutus.
Kamula tuntee erinomaisesti savupirttien, ikimetsien ja myyttisten olentojen kansoittaman maailman, josta kirjoittaa. Toisaalta naturalistinen yksityiskohtaisuus historiallisen todellisuuden kanssa ei myöskään kaikilta osin toimi fantasiamaailmassa ja tuntuu toisinaan epärelevantilta juonen kannalta. Folkloristina Kamula kuvaa erilaisia tapoja, uskomuksia ja olentoja pedantisti arkistoja kaivelleen tutkijan tarkkuudella. Kansanperinteen tutkijaa ilahduttaa, että joku kerrankin tajuaa käyttää arkistoista löytyviä aitoja loitsuja täysin vakavissaan, hyödyntää Loviattaren synnyttämää yhdeksää sairautta relevanttina juonielementtinä ja tuo esiin myös monia vähemmän tunnettuja uskomuksia ja olentoja. Silti valtavasta tietomäärästään huolimatta Kamula ei hyödynnä suomalaista mytologiaa erityisen luovasti. Tämä aiheuttaa sen, että kansanperinteestä enemmän tietävälle kaikki tuntuu kulkevan kovin tuttuja ja jopa ennalta-arvattavia latuja.
Suurempi ongelma on kuitenkin, että monet kiehtovat elementit jäävät lopulta juonen kannalta irrallisiksi. Kokonaisuudessa on vahva keskeneräisyyden vaikutelma, eikä mitenkään hyvällä tavalla. On tietysti mahdollista, että tarkoitus on pohjustaa seuraavien osien tapahtumia. Kirjailija on kuitenkin selkeästi lähtenyt kertomaan itsenäistä tarinaa. 700-sivuisen romaanin voisi myös olettaa kykenevän kertomaan tarinansa loppuun asti niin, ettei moni asia jää roikkumaan ilmaan, vaikka tarina olisikin osa laajempaa saagaa.
RIMMA ERKKO
