Parempi toistaan – Samanarvoisuus ei ole sama asia kuin samanlaisuus

Kolumnin kirjoittaja on Ylöjärven Karhella hevostallia pyörittävä kirjailija.

Seurasin somekeskustelua siitä, miksi esteratsastuksen kansainvälisellä huipulla on enimmäkseen miehiä, vaikka ratsastus harrastuksena on hyvin naisvaltainen. Eräs ihmisten fysiologiaan hyvin perehtynyt keskustelija kommentoi, että tutkimusten mukaan miehillä on keskimäärin 20-30 prosenttia enemmän lihasvoimaa. Hän myös perusteli mitä kautta lihasvoima on yhteydessä hermotukseen, ja miten optimaalinen hermotus auttaa ratsastuksessa.

”Tämän kommentin kaltaista sovinismia on todella paljon”, seuraava kommentoi. Eeeeh, mitä?!? Onko tosiaan sovinismia esittää tutkittua tietoa siitä, että naisten ja miesten välillä on fyysisiä eroavaisuuksia? Olen ajatellut, että sovinismi on mielipide, tieteellisen faktan kertominen ääneen ei ole. Alkavatko nämä jo kuitenkin sekoittua?

Miksi kukaan ei saa olla mitään verrattuna toiseen? Miten pitkälle tämä sukupuolettomuus, värittömyys, hajuttomuus ja mauttomuus vielä pitää viedä, että sensitiivisimmätkin kestävät elää tällä maapallolla?

Vanhojen klassikkoteosten uusintapainoksissa on jo käytetty sensitiivisyyslukijoita, jotka ovat muokanneet alkuperäisten teosten ”sovinistisia” ja ”rasistisia” kohtia. Kuten kohtia, joissa jotain, mitä tahansa, kuvaillaan värillä, joka saattaa olla viittaus johonkin. Tai kohtaa, jossa nainen työskentelee kassana. (Ei nainen voi lastenkirjassa työskennellä kassana, muutettu huippututkijaksi!)
Siinä, missä vanhoja teoksia on menty sörkkimään, sörkitään tietysti uusiakin. Oletan, että ilmaisu tulee lopulta kaunokirjallisuudessakin typistymään siihen, että henkilöt ovat vain henkilöitä. Olisi ajanhukkaa keksiä heille nimi, sukupuoli, synnyinmaa, ulkonäkö, ammatti, lapsiluku, asuinpaikka tai ajoneuvo, koska ne asettavat hahmon eriarvoiseen asemaan johonkin toiseen nähden. Sitten joku loukkaantuu tai järkyttyy.

Tiedän, että tämä kuulostaa kaukaiselta ja utopistiselta. Mutta valitettavaa on, että suunta ainakin on jo tämä. Kirjoittajat ja muut taiteen tekijät lopettavat työnsä ennen pitkää. Meidän tehtävämme on luoda fiktiota, luoda jännitteitä ja kontrasteja, maalata asioita räikeämmäksi kuin tosielämässä, ei latteammiksi. Kukaan ei halua luoda taidetta, missä mikään ei saa olla mustaa eikä mikään valkoista, ja punainen tai vihreäkin nähdään poliittisena kannanottona.

Samaan syssyyn saisivat alkaa lopetella hommiaan tiedemiehetkin. Mitä järkeä on tehdä tutkimuksia, joissa joku on vahvempi ja joku heikompi, joku ominaisuuksiltaan parempi ja joku huonompi, jos sellaista ei kuitenkaan voi enää ääneen tuoda julki. Ei, koska kaikkien pitää olla samanlaisia ollakseen samanarvoisia.

Tässä piileekin koko homman juju: Samanarvoisuus ei ole sama asia kuin samanlaisuus. Jokaisella ihmisellä on sama itseisarvo riippumatta hänen ominaisuuksistaan. Miehen arvo ei ole lihasmassassa eikä naisen arvo ole hänen ammatissaan. Kenenkään arvo ei riipu hänen kansalaisuudestaan, uskonnostaan tai varallisuudestaan. Vasta kun tajuamme, että jokainen ihminen, ihan jokainen, on saman arvoinen, voimme taas alkaa oikeasti keskustella.

Voimme kuvailla ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan ilman, että joku kokee huonommuutta. Toivottavasti tämä tapahtuu ennen kuin kaikki kuvailevat sanat kielestämme on jo kielletty ja sitä myötä unohdettu.