Analysointia ja selityksiä

”Hiihto tuntui tosi hyvältä, mutta kaatuminen pilasi kisan.”
”En voinut tehdä enää mitään, oli väärät voiteet suksenpohjissa.”
”Kunto oli kohdallaan ja juuri oikein ajoitettu, mutta tämä vesikeli ei sopinut minulle.”
Kiekko ei pomppinut meille, muuten oltiin yhtä hyviä, kun vastustaja.”
”Vastapuolella oli vaan niin hyvä maalivahti, että otti kaikki laukauksemme kiinni ja hävisimme.”
”Jos nuo nelossijat olisivat kolmossijoja niin meillä olisi kolme mitallia enemmän.”
”Koko talven vaivannut jalkakipu vaivasi myös tämänpäivän kisassa ikävästi, enkä saanut kaikkea irti itsestäni.”
”Vielä ei osaa tarkemmin sanoa, täytyy analysoida, katsoa videolta ja pohtia, miksi näin kävi.”
Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Näitä kommenteja kuulee ja on kuullut usein epäonnistuneen pelin tai suorituksen jälkeen. Liian usein varsinkin 2000-luvulla.
Kooste on jotenkin tuttua ja paljastaa jotain olennaista suomalaisten urheilijoiden ja valmentajien sielunmaisemasta. Epäonnistumisten suorasanainen ja -selkäinen myöntäminen on lähes ylivoimainen haaste. Analysoidaan ja selitellään.
Onhan se niin, että mikä tahansa taitaa olla helpompaa kuin puhua julkisesti omasta epäonnistumisestaan ja erehtyväisyydestä. Kyse on pettymyksestä, suuttumuksesta ja varmaan myöskin häpeästä, jota urhelija tai joukkue epäonnistuneen suorituksen jälkeen tuntee.
Urheilijat ja valmentajat suojelevat itseään, kuten kuka tahansa meistä.
Inhimillisesti ajatellen täytyy myös urheilijaa kohtaa tuntea sympatiaa. Media ja suuri yleisö eivät aina välttämättä tajua, miten valtavat henkilökohtaiset odotukset arvokisoihin on ladattu.
Voidaan tietysti myös hieman kyseenalaistaa median odottamia haastatteluja heti, kun urheilija on maalissa ja epäonnistunut itselleen tärkeimmässä kilpailussa. Siinä tunnekuohussa urheilija on kyllä haavoittuvimmillaan. Tulee sitten sanottua kaikenlaista.
Mitään ei ole oikeastaan tapahtunut pitkään aikaan suomalaisessa hiihdossa. Mennään vain vuodesta toiseen samalla järjestelmällä. Sitten on tullut pelastajaksi joku Iivo Niskanen, joka on nostanut Suomen kisoissa kultakantaan ja sitten on tuntunut siltä, että kyllähän tämä järjestelmä toimii hyvin.
Mäkihypyssä tilanne on ollut katastrofaalisen huono jo pitkään. Eikä oikein valoa tunnelin päässä näy. Edesmennyttä presidentti Mauno Koivistoa lainaten: ”Jotain tarttis tehdä”.
Eikä vain jotain.
Taloudellisella satsauksella varmaan saadaan jotain aikaiseksi, mutta ennen kaikkea täytyy löytää hyviä, lahjakkaita ja motivoituneita tyypppejä lajin pariin ja paljon.
Jos oppilas saa matikankokeista nelosia niin hän ei ole joko valmistautunut kokeisiin tai ei lukemallakaan opi eikä oivalla.
Jos vaihtoehto on jälkimmäinen niin tuskinpa kannattaa tähdätä diplomi-insinöörin tutkintoon. Ei tarvita pitkää analysointia ja selittelyä. Faktat puhuvat puolestaan.
Toivottavasti löydetään kevään monien analysointien ja päätösten jälkeen oikeat lääkkeet talvilajien nousuun ja palkintopalli alkaisi taas kulua suomalaistenkin urheilijoiden monoista.

Timo Jokinen

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.