Juoksin loppukesästä maratonin. Elämäni neljännen. Tai hölkkäsin ja välillä jopa laahustin. Miksi? Enhän edes viime vuosina ole harrastanut lenkkeilyä.
Eräiden juhlien jälkeen hilpeissä tunnelmissa ehdotin puolisolleni, että mitä jos ilmoittauduttaisiin urheilutapahtumaan. Siihen olisi vielä kuukausia aikaa ja voitaisiin treenailla yhdessä. Hän oli rohkea ja innostui.
Saman tien hoidin ilmoittautumiset maksuineen kuntoon. Sitten päätöstä ei enää ollut järkeä perua.
Muutaman kerran harjoittelimme yhteisellä pitkällä lenkillä. Kesä oli kuitenkin niin kuuma, ettei ulkoliikunta oikein innostanut minua: mieluummin jumppasin viileissä sisätiloissa. Enkä tahtonut nostaa rasitusvammojen riskiä.
Valmistauduin siis omalla tavallani. Luin myös jonkin verran kestävyysurheiluun liittyvää kirjallisuutta. En silti edelleenkään ymmärrä läheskään kaikkea.
Tässä pari esimerkkiä:
1) Sanotaan, että tunti liikuntaa tuo vähintään saman verran lisäenergiaa päivään. Miten niin? Tunnin juoksemisen jälkeen minun pitää nukkua ainakin tunti normaalia enemmän, jotta väsymykseni hellittäisi.
2) Sanotaan myös, että liikuntaan sijoitetut rahat tulevat moninkertaisina takaisin. Minne? En ole omalla tililläni moista nähnyt. Mistä saan hakea palautuksia?
Ehkä olen hieman yksinkertainen, kun tällaisia tuumailen. Ehkä joskus ymmärrän.
Liikun silti. Kuntoilusta tulee nimittäin hyvä olo – ja se taas auttaa keskittymään töihin ja muihin tehtäviin. Saatan myös pysyä terveempänä kuin liikkumattomat ihmiset keskimäärin.
Lisäksi olen huomannut lihashuollon vaikutuksen: eräänä iltana venyttelin oikein perusteellisesti ja nukuin sen jälkeen paremmin kuin normaalisti. Voisin harkita toistavani tuon joskus.
Viimeisen silauksen hieman yli 42 kilometrin matkalle valmistautumiseen antoi sosiaalinen media. Kun olin sielläkin maininnut tulevasta urakasta ja saanut monenlaisia tykkäyksiä ja tsemppiterveisiä, matkaan oli lähdettävä ja maaliin piti päästä.
Niin tapahtuikin. Toisin kuin kuulemma useat maratoonarit jossain vaiheessa suorituksensa aikana vannovat, minä en kertaakaan ajatellut, että tämä olisi viimeinen kerta.
Pohdin lähinnä, miltä tuntuisi juosta seuraava täysmatka 400 metrin radalla. Reilut sata kierrosta – mikäpä sen simppelimpää? Kävisi minulle.
Totesin myös, että mitä pidempi matka (ja aika), sitä kauemmin ehdin miettiä asioita. Minulla onkin ollut tapana käyttää maratoneilla lähes maksimitunnit. Kun sekä ajatus että nainen juoksevat hitaasti, yhteensopivuus on taattu.
Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Viimeisimmät kommentit