Runoilija Kirsi Kunnas on saanut lyhyessä ajassa kaksi tunnustusta: Larin Paraske -palkinnon saamisen lisäksi hänet on valittu vuoden isovanhemmaksi. Kunnas arvostaa kovasti kaikkia palkintojaan, mutta murehtii myös hiukan nykyrunouden tilaa.
Kirsi Kunnas on saanut lyhyessä ajassa kaksi uutta tunnustusta: Larin Paraske -palkinnon sekä Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Vallin myöntämän Vuoden isovanhempi -tunnustuksen. (Kuva: Jyrki Luukkonen/WSOY)
Kalevalaisten Naisten Liitto myönsi lokakuun lopussa Kirsi Kunnakselle Larin Paraske -palkinnon.
92-vuotias Kunnas on saanut elämänsä aikana kymmeniä palkintoja, mutta ei kyllästy niihin koskaan.
– Ainahan palkinnon saaminen saa aikaan kahdenlaisen tunnelman: toisaalta tulen hämilleni ja ujostelen. Mutta kyllähän se sitten miellyttääkin… Ajattelen leikillisesti ensin, että eivätkö he ketään muuta keksineet. Mutta eihän kiitos koskaan pahalta maistu.
Larin Paraske oli tunnettu inkeriläinen runonlaulaja, ja hänen nimeään kantava palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka jatkaa runonlaulajien kulttuuriperintöä nykyajassa.
Aiemmin palkinnon ovat saaneet muun muassa runoilija Jenni Haukio (2015), ohjaaja Juha Hurme (2014) ja urheilutoimittaja Antero Mertaranta (2011).
Runossa on aina säveltä
Kunnas ei ota viittausta moderniin runonlaulantaan kirjaimellisesti, vaan ajattelee, että runoissa on aina mukana säveltä – hänenkin lastenrunoissaan.
– Kyllähän runossa on aina jokin sävel, proosassa ei.
Sen sijaan Kunnasta yllättää se, että hän saa yhä palkintoja.
– En ollut ajatellut, että näin kävisi, mutta nythän niitä tulee kauheasti.
Kaikista saamistaan palkinnoista hän arvostaa eniten Aleksis Kivi -palkintoa, mutta hän arvostaa suuresti myös Larin Paraske -palkintoa.
Kukapa ei haluaisi nimeään yhdistettävän Aleksis Kiveen ja Larin Paraskeen?
Proosan ja runouden ero
Päälle yhdeksänkymppinen Kirsi Kunnas on puhelinhaastattelussa skarppi kuin mikä.
Häneltä saa haastattelun lomassa näppärän oppitunnin runoudesta ja sen historiasta.
Kunnas uudisti runoutta railakkaasti 1950-luvulla. Sen ajan runoudesta kuulsi läpi vahvasti 1800-luku, ja sodan jälkeen tuntui suorastaan velvollisuudelta luoda Suomelle tuoretta identiteettiä kielen kautta.
Kunnas ei ole silti koskaan unohtanut runouden juuria, sen taiteellista ulottuvuutta. Runouden mystiikkaa, sen yhteyttä loitsumiseen ja runouden sääntöjä. Sitä, mikä tekee runosta runon.
– Runoon ei ole valittu mitä tahansa sanoja. Ne on valittu siihen äänimuotonsa tähden.
Nykyajan runous mietityttää Kunnasta. Onko kaikki nykylyriikka enää runoutta lainkaan: modernit proosarunot ja muut?
– Tietävätkö ihmiset enää, mikä on proosan ja runouden ero?
Lyhyys ei tee lyriikkaa
Välillä Kunnaksesta myös tuntuu, että runouden tärkein mittari on nykyisin lyhyys. Samalla hän muistuttaa, etteivät kaikki lyhyet tekstit voi mitenkään olla lyriikkaa. Otetaan esimerkiksi aforismit.
– Aforismit eivät ole runoja. Ne ovat kiteytyneitä filosofisia ajatuksia.
Kunnaksen mukaan nykyihmisillä on kuitenkin tarve runouteen. Toisinaan he jopa janoavat runoja.
– Aina jos jossakin luetaan ääneen runoja, siellä on kauheasti kuulijoita.
Kirsi Kunnas arvelee, että rap-musiikki on vienyt nykyään runojen asemaa. Rappi ei ole kuitenkaan runoutta, ei vaikka mukana ei olisi edes bändiä.
– Rapissa ei ole loppusointuja vaan yleensä pelkkiä puolisointuja ja keskenään samoja vokaaleja kuten sanoissa pauhaa ja laula
Viimeisimmät kommentit