Poliitikon itku

Kun koen saman ilmiön muutaman kerran, niin vähitellen se muuttuu mielenkiintoiseksi. Lähtölaukaus taitaa olla Paavo Lipposen luopuminen puolueensa puheenjohtajuudesta. Hän silmin nähden liikuttui kiittäessään puoluettaan siitä, että sai siltä melkein kaiken. Sittemmin itkuja on nähty moneen kertaan. Lipposen toiminta antaa aihetta kolmeen erilliseen analyysiin.

Pohjimmiltaan politiikassa on kyse luottamustehtävästä. Ehdokkaita on vain pieni joukko suhteessa äänestäjiin. Kansalaiset luottavat poliitikoiden hoitavan heidän asiansa puolestaaan. Käytännössä esimerkiksi kansanedustajan tehtävä vie niin paljon aikaa ja on hyvin palkattua, että voidaan melkein puhua ammattityöstä. Mutta pohjimmiltaan kyse on aina luottamustehtävästä. Tätä periaatetta ei kannata unohtaa.

Ammattilaisilta voidaan olettaa tiettyä käytöstä. Miltä tuntuu ajatuksen tasolla sellainen hautausurakoitsija, joka on koko ajan hysteerinen? Normaalisti poliitikot eivät itke, kun he päättävät kansaneläkkeen pohjaosan suuruudesta. Lähes poikkeuksetta tunnekuohut liittyvät järjestötoiminnan käänteisiin.

Vaikka verovähennyksistä päättäminen vielä sujuu professionaalisti, niin järjestötoiminnan kytkökset poliittisiin asemiin paljastavat poliitikon todellisen luonteen. Poliitikko ajattelee täysillä itseään! Yhden huonon poliitikon vaihtaminen ei paljon tilannetta paranna, koska yleensä tilalle tulee kaksi vielä huonompaa.

Pienessä puolueessa valittiin joku aika sitten uusi puheenjohtaja. Toinen ehdokas yllättäen luopui ehdokkuudestaan keskellä puoluekokousta. Televisiokamerat välittivät tilanteen jälkeen penkistä melkoisen kyynelvirran. Taas yksi ensimmäisen kauden kansanedustaja ajatteli itseään.

Paavo siis sai puolueeltaan melkein kaiken. Vauhtisokeudessaan hän tuskin huomasi, kuka omista koirista puri ja esti kolmannen peräkkäisen pääministerikauden. Lyhytaikainen pääministeri Jäätteenmäki apureineen ei välttämättä ollut se todellinen taustapiru.

Lipponen testautti kannatustaan vielä presidentinvaaleissa 2012. Vaalien tulos lienee suurin mahalasku Suomen poliittisessa historiassa. Soini on viisas ja jättää tulevan leikin muiden harteille. Nykypoliitikkojen joukossa ikinuori Paavo Väyrynen on ammattimainen poikkeus. Hän ei itke, vaan kylmänviileästi selittää, miten muut ovat väärässä ja suunnittelee sekä toteuttaa uusia poliittisia manööverejä.

En ole tunteiden näyttämistä vastaan, mutta rehellisesti pitää kertoa kyseessä olevat puurot ja vellit. Myös muita itkemistapauksia on ollut. Niitä ei vaan jaksa seurata. Se on sitten ihan oma lukunsa, miten varsinaisessa vaalityössä voidaan krokotiilinkyyneliä hyödyntää. Yhtä kaikki, itkevä poliitikko kannattaa kiertää.

marko@markotaipale.fi

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?