Sana, jota en halua kirjoittaa

Mihin ihminen enää kohta tarvitsee toista ihmistä, kun itsestään voi ottaa valokuvankin ihan itse? No, ainakin siihen, että on joku, jolle näitä itsestä otettuja kuvia voi näyttää. En meinaa pystyä sanomaan tai kirjoittamaan koko sanaa, mutta tässä se tulee: selfie.
Termi ja ilmiö itse ovat yhtä ärsyttäviä. Minä luulin, että tuo jää pelkästään teini-ikäisten tyttöjen villitykseksi ja menee pian ohi. Väärin luulin. Tekniikka kehittyy tukemaan tätä typeryyttä. Puhelimissa on kääntyvät kamerat niin, että näet heti, osuuko lärvisi keskelle kuvaa samalla kun muikistelet huuliasi hassun näköisesti. Ei tarvitse laukoa sokkona huteja niin kuin aiemmin.
Selfietikku, tietysti, että saa napattua isonkin porukan kanssaan kuvaan. Ja nyt tapasin sellaisen sovelluksen, jolla voi muokata selfiensä nätimmäksi. Yhdellä näytön kosketuksella saa vähän himmennettyä finnejä ja toisella saa suurennettua silmiä niin, että näyttää säikähtäneeltä Bambilta. Hampaat sillä sai valkaistua, silmämunat muuttuivat samalla hohtaviksi. Oikomishoitoon se ei valitettavasti pystynyt, mutta kasvot sai kapeammiksi.
Ihan totta, hei. Sellainen selfie, jossa on joku pointti, on ihan kiva. Siis, että tässä minä olen ja taustalla näkyy vaakatasossa olevia puita, koska täällä on hirveä myrsky. Tai että tässä minä ja paras ystäväni kolmenkymmenen vuoden takaa, iloinen jälleennäkeminen. Tai lempiselfieni ikinä, vastauksena Facebookin selfiehaasteeseen, jossa kaveri otti itsestään kuvan. Taustalla vaimo söi aamupuuroa pelkissä alusvaatteissaan. Se oli rohkeaa ja rehellistä ja oikeaa arkea, eikä mitään ollut himmennetty eikä valkaistu.
Ymmärrän myös niin sanotun funktionaalisen selfien. Olen ottanut niitä itsekin. Funktionaalinen selfie lähetetään kaverille, ja sen viesti on jotakuinkin tämä: ”Minulla on täällä sovituskopissa päälläni tällainen paita, joka on hirveän kiva, ja näitä saa puoleen hintaan. Ostanko sinullekin samalla?” Näissä on se hyvä puoli, että pään voi halutessaan jättää pois tai sitten voi vaikka vetää silmät kieroon. Näissä ei ole tarkoitus näyttää hyvältä. Paitsi paidan.
Ja ihan totta hei, se on ihan kiva, jos niitä otetaan joskus. Mutta se, että ryhmän toiminta keskeytyy jatkuvasti siihen, että joidenkuiden ryhmän jäsenten pitää keskittyä valokuvaamaan itseään, on typerää. Jos ollaan vaikka retkellä, niin mielestäni on normaalia odottaa, jos jonkun pitää pissata. Ihmisen on pakko pissata. Mutta selfietä ei ole pakko ottaa. (Minulla tekee koko ajan ihan hirveän pahaa kirjoittaa tuo sana. Se on ärsyttävimpien suomen kielen sanojen top 10:ssä.)
Ja aikuiset ihmiset. Miksi? Teini-ikäisenä ihmisen fokus on itsessä. Se jollain lailla kuuluu ikään. Mutta hei, sinä aikuinen ihminen: eikö sinun ympärilläsi ole mitään mielenkiintoisempaa kuvattavaa kuin sinä itse, koko ajan, uudestaan ja uudestaan, eri kuvakulmista?
Mitä ovat nämä kuvat, joiden pointti on: Minä. Minä. Minä. Minä. Minä parhaassa mahdollisessa valossa, aina niin söpönä ja hampaat valkaistuina. Miksi? ”Mikään ei ole niin tyhjä kuin ihminen täynnä itseään.” Tuon sanoi Tapani Tulla. Minä komppaan.

VEERA NIEMINEN

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?