Digiarkistot helpottavat sukututkimusta

Vanhat asiakirjat ja tietokone – siinä sukututkija Tornbjörn Nikuksen tärkeimmät työkalut.

Vanhat asiakirjat ja tietokone – siinä sukututkija Tornbjörn Nikuksen tärkeimmät työkalut.

Omien juurien selvittäminen ei ole koskaan ollut helpompaa kuin tänä päivänä.  Digiaikana sukututkija ei tarvitse rahaa, vain vähän aikaa ja salapoliisityötä.

Oletko koskaan miettinyt, keitä esi-isäsi ja -äitisi ovat olleet ja miten he ovat eläneet? Torbjörn Nikus mietti ja päätti alkaa selvittää.
– Olen päässyt 1500-luvun alkuun, Nikus kertoo.
Sukututkimuksesta on viime vuosina tullut suosittu harrastus. Työ on nyt aiempaan verrattuna tavattoman helppoa: kun ennen piti mennä seurakuntaan tai useampaan selaamaan kirkonkirjoja tai tilata rullakaupalla mikrofilmejä niistä kirjastoon, nyt menneiden sukupolvien tiedot löytyvät ilmaiseksi skannattuina digitoiduista arkistoista.
Pohjanmaan Vöyriltä kotoisin oleva Nikus innostui sukujuuriensa selvittämisestä 1980-luvulla, kun mies oli päätynyt kauas juuriltaan Ylöjärvelle. Omasta suvusta julkaistujen kahden kirjan lisäksi sukututkimusharrastus on poikinut myös paikallisesta Kuljun suvusta kertovan kirjan.
Nikuksen mielestä omien juurien tunteminen on tärkeää jokaiselle.
– Eikös niin sanota, että jos et tiedä, mistä olet tullut, niin et tiedä, mihin olet menossa.

Salapoliisina kirkonkirjoilla

Sukututkimus vaatii aikaa ja hieman salapoliisityötä.
Sukututkijan aarreaittojen eli kirkonkirjojen tiedot alkavat useissa seurakunnissa 1800-luvun lopulta. Sen jälkeen eläneet isovanhemmat täytyy selvittää muuta kautta. Usein tämä onnistuu haastattelemalla elossa olevia sukulaisia. Jos tietoa ei löydy perhepiiristä, sitä voi myös pyytää maksua vastaan seurakunnalta.
Tässä vaiheessa salapoliisi astuu kuvaan: ylemmäs sukupuuta kavutessa tietoja nimittäin täytyy haalia monista lähteistä. Kirkonkirjojen lisäksi sukututkijaa saattavat auttaa maakunta-arkistosta löytyvät perukirjat, oikeuslaitoksen pöytäkirjat ja verokirjat, henkilökohtaisia kirjeitä ja muistiinpanoja unohtamatta.
Kirkonkirjoja on useita: rippikirja eli pääkirja ja kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden kirjat. Sukututkija lähtee liikkeelle kastekirjasta ja etsii sieltä halutun henkilön syntymäajan ja nimen perusteella. Kastekirjassa kerrotaan lapsen isä ja äiti sekä tieto, mistä kyseisen henkilön tiedot rippikirjasta löytyvät. Kun rippikirjasta on selvitetty vanhemmat, voidaan palata jälleen kastekirjaan selvittämään näiden vanhemmat ja niin edelleen.
Rippikirja on sukututkijan tärkein työkalu, koska siitä löytyvät myös lapsen vanhempien syntymäajat.
Lisäksi siitä voi vakoilla, miten hyvin perhe on pärjännyt lukukinkereillä: pappi nimittäin kävi vuosittain testauttamassa muun muassa katekismuksen. Seurakuntalaisen täytyi osata lukea kirkolliset tekstit, jotta tämä pääsi ripille ja naimisiin.
– Sukututkimus ei ole missään niin helppoa kuin Suomessa ja Ruotsissa, koska täällä kirkko piti huolen siitä, että kaikki oppivat lukemaan. Toisekseen kruunu oli ahne ja piti kaikista kirjaa. On hyvin harvinaista, että joku olisi kirkonkirjoista pudonnut kokonaan pois, Torbjörn Nikus kertoo.
Kirkonkirjoista löytyy tietoa 1700-luvun alusta 1800-luvun loppuun. Jos esivanhemmat ovat omistaneet maata, verokirjojen avulla voi jatkaa sukupuun piirtämistä. Niillä voi päästä, kuten Nikus itse, jopa 1500-luvulle asti.
– Se, joka sanoo pääsevänsä pidemmälle, joko valehtelee tai on aatelinen. Aatelisista pidettiin kirjaa, mutta ei meistä tavallisista.
Kirkonkirjojen tiedot on määrätty salaisiksi sadaksi vuodeksi. Sen vuoksi uusimpia kirkonkirjoja ei löydy verkosta. Oman sukunsa osalta kirjoja voi pyytää nähtäväksi seurakunnilta, mutta muiden suvun tutkiminen vaatii perustelut.

Vain nimiä paperilla

Toinen Nikuksen suvustaan kirjoittamista kirjoista käsittelee suvun Amerikan-vaiheita. Kuvassa on vanhoja asiakirjoja Amerikasta. Nikuksen mukaan siellä sukututkimus on huomattavasti vaikeampaa kuin Suomessa.

Toinen Nikuksen suvustaan kirjoittamista kirjoista käsittelee suvun Amerikan-vaiheita. Kuvassa on vanhoja asiakirjoja Amerikasta. Nikuksen mukaan siellä sukututkimus on huomattavasti vaikeampaa kuin Suomessa.

Montaa meistä varmasti kiinnostaa, miten esivanhempamme ovat eläneet. Tästä kirkonkirjat harvoin antavat tietoa.
– Mitä vanhempaan kirjaan menee, sitä vähemmän saa ihmisistä yksityiskohtia, Nikus sanoo ja näyttää esimerkkinä rippikirjaa, jonka huomautukset-osio on puhdas merkinnöistä.
– Kun on kyseessä lainkuuliainen kansalainen, joka on maksanut veronsa, käynyt kirkossa eikä ole tappanut ketään tai keittänyt viinaa, papilla ei ole ollut mitään syytä kirjoittaa mitään. Sitten kun on jotain reunahuomautuksia, tästä tulee mielenkiintoista. Muuten et saa mitään tietoa näistä ihmisistä.
Joskus rötöksiä kuitenkin merkinnöistä löytyy. Silloin siirrytään toiseen tietolähteeseen: käräjäoikeuden ja hovioikeuden pöytäkirjoihin.
– Silloin kun aloitin, törmäsin heti yhteen murhaan, Nikus kertoo.
Maakunta-arkistosta tai sukulaisten ullakoiden kätköistä saattaa löytyä myös perukirjoja, jotka kertovat osaltaan tarinaa menneen ajan kodeista.
– Perukirjassa luetellaan joka ikinen tavara, mitä talossa oli, Nikus selittää.
Parhaiten menneitä sukupolvia voi kuitenkin ymmärtää lukemalla historiaa. Paikallishistoriasta ja seurakunnan historiikeista voi jopa löytää mainintoja kaukaisista sukulaisistaan.
– Niistä saa käsityksen, millaisissa oloissa ihmiset ovat eläneet. Kirkonkirja kertoo vain, että esimerkiksi Kalle Kustaa on ollut torppari. Ei se kerro lainkaan, millaista torpparin elämä oli.

Avioton lapsi voi katkaista sukupuun

Sukututkija voi törmätä urakassaan moneen kompastuskiveen. Eräs niistä on käsiala: 1700-luvun koukeroinen teksti vaatii silmältä harjaantumista.
– Pappi piti kirjaa itseään varten, eikä tulevia sukututkijoita varten, Nikus muistuttaa.
Myös skannaus on saattanut syödä osan tekstistä.
Joskus on käynyt niinkin ikävästi, että kirkonkirjat ovat tuhoutuneet esimerkiksi tulipalossa.
– Sitten on vaikeaa. Silloin on käytettävissä ainoastaan veroluettelot, ja niissä ei ole syntymäaikoja, kuten kirkonkirjoissa.
Joskus huomautuksista voi löytyä maininta oäkta – ja silloin kuuluu sukututkijalta huokaisu. Aviottoman lapsen sukupuun selvittäminen isän osalta jää nimittäin siihen.
– Ainoa toivo on silloin, että äiti on riitauttanut asian ja vienyt sen käräjille, jolloin pöytäkirjoista löytyy oletettu isä. Mutta se on kyllä poikkeus, Nikus selittää.
Kirkonkirjoja selatessa täytyy ottaa huomioon, että samannimiset ihmiset eivät välttämättä ole minkäänlaista sukua keskenään.
– Länsi-Suomessa ei ollut varsinaisia sukunimiä, paitsi sotilailla, käsityöläisillä ja kouluja käyneillä. Ihmisiä, jotka asuivat jonkin talon mailla, kutsuttiin talon nimellä. Kun mies meni naimisiin ja jäi taloon vävyksi, hän otti uuden talon nimen. Asia muuttui vuonna 1921, kun sukunimilaki tuli voimaan.
Sukututkimuksessa pätee sama, kuin muussakin verkossa pyörivässä tiedossa: väärä tieto moninkertaistuu ja jää elämään.
– Ihmiset laittavat sukupuita nettiin ja niitä kopioidaan sieltä tarkastamatta ovatko ne oikein vai ei. Oleellista on, että asiat täytyy tarkistaa itse.

Sukututkimus ei kiinnosta nuoria

Nikuksen mukaan sukututkimusseuroissa on harvoin nuoria mukana. Hän kuitenkin oppi kantapään kautta, että selvitystyö aloitetaan usein liian myöhään.

1700- ja 1800-lukujen käsiala koituu monen sukututkijan murheeksi. Torbjörn Nikus on opetellut lukemaan vanhoja käsialoja.

1700- ja 1800-lukujen käsiala koituu monen sukututkijan murheeksi. Torbjörn Nikus on opetellut lukemaan vanhoja käsialoja.

–Ne, joita olisin halunnut haastatella, olivat jo kuolleet. Siksi yritän aina painottaa, että haastatelkaa ihmisiä niin kauan, kun he ovat elossa.
Voivatko tulevat sukupolvet ehkä tehdä tutkimuksensa kirkonkirjojen sijaan bonuskorttien rekistereistä tai puhelintiedoista?
– Jos niihin pääsee käsiksi, niin mikäs siinä, Nikus toteaa.
Sukututkija näkee kuitenkin tulevaisuuden tutkijoilla uudenlaisia kompastuskiviä.
– Työ tulee olemaan erittäin vaikeaa, kun nykyään erotaan ja mennään naimisiin tai ei mennä lainkaan naimisiin. Puolisoilla on omia ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät enää edes tiedä, kuka heidän oikea isoisänsä on.

Kommentit (2)

  1. Seppo Ollila

    Hei.

    Harrasran sukututkimusta. Teillä oli mielenkiintoinen artikkeli ”Digiarkistot helpottavat sukututkimusta”. Pyytäisin, mikäli mahdollista, että saisin sen artikkelin sähköpostiini.

    Kiitos!

    Aurinkoista kesää!
    Seppo Ollila

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?