”Emme ole koskaan jääneet surkuttelemaan”

– Aivan uskomatonta, miten hyvin Juhani on sopeutunut ja järjestänyt asiat. Hän on aina tuossa vierelläni auttamassa, Leena sanoo.

– Aivan uskomatonta, miten hyvin Juhani on sopeutunut ja järjestänyt asiat. Hän on aina tuossa vierelläni auttamassa, Leena sanoo.

Leena ja Juhani Mainela ovat reissanneet matkailuvaunun kanssa liki 300 000 kilometriä pitkin poikin Eurooppaa. Pyörätuoli ei ole koskaan ollut este liikkuvaiselle pariskunnalle – eivätkä Mainelat toivo sen olevan muillekaan.

Loppukesällä lähes 41 vuotta sitten Leena ja Juhani Mainela olivat silloisessa kotikaupungissaan Lieksassa viettämässä iltaa tuttaviensa kanssa. Seurue seisoi taksijonossa, kun pariskunnan tutun tuttu ajoi paikalle ja tarjosi kyytiä. Taksijono oli pitkä, joten tarjous otettiin mieluusti vastaan.
Eräässä mutkassa auto suistui tieltä ja törmäsi talon seinään. Tuloksena Leena Mainelalta murtui niskanikamia ja hänen selkäytimensä vaurioitui. Kyydissä ollut tuttava kuoli. Kuski oli ollut humalassa.
Nyt ylöjärveläisen pienkerrostaloasunnon olohuoneessa istuu pyörätuolissa nainen, jolla on hymy herkässä. Huoneen pöydillä on kukkakimppuja ja onnittelukortteja, joissa komeilee kultaisin numeroin luku 70.
– Kaiken kaikkiaan kun miettii, olen saanut todella hyvän elämän, Leena Mainela sanoo.
– Emme ole yhtään kertaa jääneet paikallemme surkuttelemaan, että emme pääsisi vamman takia minnekään. Me olemme rakentaneet asiat niin, että pääsemme, Juhani Mainela kertoo vaimonsa vieressä.

Taistelutahtoa alusta asti

Leena Mainela oli juuri saanut nykyisin fysioterapeutiksi kutsutun lääkintävoimistelijan viran, kun hän päätyi itse odottamaan kuntoutusta Joensuun keskussairaalaan.
– Hän sanoi minulle jo sairaalassa, ettei enää koskaan kävele. Hän tiesi sen ammattinsa puolesta, Juhani Mainela kertoo.
Leena halvaantui rinnasta alaspäin. Selkäydinvaurio jätti jälkensä myös käsien ja sormien toimintaan.
Aviomies uskoi, että Leena toipuu parhaiten kotona. Pariskunnan lapset, kaksostytöt, olivat tuolloin puolitoistavuotiaita ja tarvitsivat äitiään. Niinpä äiti haettiin kotiin neljän kuukauden jälkeen.
– Leena kouliintui nopeasti. Kun kahden kuukauden päästä kävimme sairaalassa, lääkärit eivät olleet uskoa, että hän rullaa jo pyörätuolilla itse.
Vaikka alkuajat olivat vaikeita – sairaalassa Leena kävi komplikaatioiden vuoksi lähellä kuolemaa, kotona asioiden opettelu vei aikansa ja monet ystävät kaikkosivat ympäriltä – perhe ei lamautunut. Leena opetteli uudelleen tiskaamaan, pesemään pyykkiä ja tekemään ruokaa.
– Asioiden tekeminen vie minulta moninkertaisen ajan vammattomiin verrattuna, mutta olen silti aina halunnut tehdä asiat itse. Esimerkiksi tiskatessa voi samalla ajatella kaikkea mukavaa – se on terapiaa, Leena pohtii.
Kotona sujui niin hyvin, että Leenan ei tarvinnut olla pitkiä jaksoja kuntoutuksessa. Hakiessaan vaimoaan etuajassa kotiin ensimmäiseltä kuntoutusjaksolta Helsingistä Juhani osti matkalla käytetyn matkailuvaunun, koska oli keksinyt että sen avulla perhe voi matkustaa. Ja siitä alkoi uusi elämäntapa.

Karavaanareina maailmalla

mainelat_nettiin4Kysyttäessä, ovatko Leena ja Juhani Mainela karavaanareita, tulee vastaus ponnekkaasti yhteen ääneen:
– Olemme!
Lasten ollessa nuoria perheen lomat ja viikonloputkin menivät tien päällä. Matkailuvaunua vedettiin pitkin poikin Suomea ja Keski-Eurooppaa. Kymmenien valokuva-albumien kuvat kertovat tarinoita reissuilta: Leena Eiffel-tornissa, koko perhe gondolissa Venetsiassa, matkailuvaunu pysäköitynä idylliselle alppitielle…
Maineloiden karavaani on kulkenut lähes 300 000 kilometriä. Nyt seitsemänkymppisinäkin aviopuolisot on lähes puolet vuodesta tien päällä, usein Juhanin kotiseuduilla Pohjois-Karjalassa tai Lapissa.
Reissuilla Juhani saattaa hiihtää satoja kilometrejä, kun Leena makoilee vaunussa ja lukee, selailee nettiä tai ratkoo sudokuja. Aktiivisen liikkujan Juhanin mielestä paikallaan olo vaatii luonnetta, mutta Leena toppuuttelee:
– Juhani on liikkuja ja tykkää mennä. Minä taas olen koti-ihminen ja tykkään olla omissa oloissani. Siihen nähden olen päässyt todella paljon liikkumaan! hän sanoo nauraen.

Tavallista elämää

Ylöjärven kodin seinillä ja tasoilla on kuvia pariskunnan tyttäristä, neljästä lapsenlapsesta ja kultaisesta noutajasta. Mainelat päätyivät nykyiseen kotiinsa 11 vuotta sitten, kun he päättivät muuttaa Lieksasta lähemmäs Leenan kotiseutua Tamperetta.
Mainelat korostavat, että he ovat olleet tavallinen perhe.
– Riidat on riidelty, ja olemme viettäneet aivan normaalia elämää. En ole saanut olla mitenkään etuoikeutettu, Leena nauraa ja lisää:
– Olen kiitollinen siitäkin. Ei sekään olisi hyvä, jos toinen ei uskaltaisi sanoa mistään tai riidellä.
– Leena ei ole ikinä ollut minulle vammainen – hän on liikuntarajoitteinen. Me olemme aina eläneet niin kuin perhe elää ja niin kuin nainen ja mies elävät, aviomies kertoo.
Perhe on ollut Leenalle korvaamaton tuki: Juhani toimii vaimonsa omaishoitajana, ja lapset ovat olleet apuna pienestä pitäen. Nainen kiittelee myös sitä, että perheelle on aina osunut mahtavia naapureita, joilta on tarvittaessa voinut pyytää apua.
Leena sanoo, ettei olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin avioliitto kestää vammautumisen.
– Olisin ajatellut, että siihen jään kuin nalli kalliolle. Aivan uskomatonta, miten hyvin Juhani on sopeutunut ja järjestänyt asiat. Hän on aina tuossa vierelläni auttamassa.

Elämä voi muuttua hetkessä

Juhani Mainelaa harmittaa ihmisten ennakkoluuloinen asenne liikuntavammaisia kohtaan. Hän toivoo, että ihmiset uskaltaisivat tulla vaikkapa ravintolassa samaan pöytään istumaan – eivätkä pitäisi pyörätuolia esteenä.
Leena sanoo toisaalta ymmärtävänsä suomalaisten arkuutta erilaisuuden äärellä. Ei hän itsekään tohdi mennä suoraan kysymään pyörätuolissa istuvalta ihmiseltä, mitä tälle on tapahtunut.
– Erilaisuuteen on usein vaikea suhtautua. Kuitenkin monet tutut ja vieraatkin sanovat vähän aikaa juteltuamme, etteivät he muista minun pyörätuolissa istuvankaan.
Vaikka perhe on pärjännyt niin hyvin kuin on, Juhani toivoo, että onnettomuus toimii varoittavana esimerkkinä nuorille. Hän muistuttaa, että erityisesti liikenteessä nuorten tulisi pitää mielessä, kuinka pienessä hetkessä koko elämä voi muuttua.
– Lehdistä saa aina lukea, että onnettomuuksissa ihmisiä vammautuu vakavasti. Ikinä ei kerrota, missä nämä ihmiset ovat kahden vuoden päästä.
Juhani toivoo myös, että omaishoitajat ja kohtalotoverit ottaisivat heihin rohkeasti yhteyttä.
– Voimme antaa vinkkiä ja tukea asioiden järjestelyyn. 41 vuotta tulee kohta täyteen – me kyllä tiedämme asioista jotakin!

Ei katkeruutta

Onnettomuus ei missään vaiheessa lamauttanut Leena Mainelaa tai tämän perhettä. – Kai se on luonteessani: olen ollut sopeutuvainen aina, Leena Mainela sanoo.

Onnettomuus ei missään vaiheessa lamauttanut Leena Mainelaa tai tämän perhettä. – Kai se on luonteessani: olen ollut sopeutuvainen aina, Leena Mainela sanoo.

– En ole koskaan ollut katkera, Leena Mainela sanoo ja lisää hieman hymyillen:
– Joskus, kun oikein kiukuttaa, mietin, että olisihan se mukavaa päästä itse juoksemaan tuonne metsään.
Kuntoutuskeskuksessa Leena on kuitenkin nähnyt, miten paljon pahemmin olisi voinut käydä – on ihmisiä, jotka eivät pysty edes pyyhkäisemään nenäänsä, kun sitä kutittaa.
– Olen kiitollinen siitä, että näin paljon on jäänyt. Hartiaseutu ja kädet toimivat näinkin hyvin.
Nainen toteaa, ettei vammautuminen myöskään ole ollut pelkästään kielteinen asia.
– Kun tytöt olivat pieniä, sain olla kotona heidän kanssaan ja mukana elämän iloissa ja suruissa. Jos en olisi vammautunut, olisin ollut töissä ja aikaa olisi ollut vähemmän. Välillä mietin, mihin kaikkeen nykynuoret joutuvat perheen, harrastusten ja työn keskellä!
Asenne elämään muuttui onnettomuuden myötä monella tavalla, vaikkei Leena hetkessä osaa nimetä yhtä. Yhden käänteentekevän hetken hän muistaa: onnettomuuden jälkeen kärsiessään kovasta kuumeesta ja nestehukasta hän kävi sairaalassa henkäyksen päässä kuolemasta. Hän leijaili katonrajaan ja näki itsensä sairaalasängyssä.
– Ei ollut mitään pahaa; oli vain hyvää ja valoisaa, ja oli hyvä olo. Sen kokemuksen jälkeen ei ole kuolema pelottanut. Se kantaa edelleen.
Nyt syntymäpäiväkukkien ja onnittelukorttien keskellä puhuu levollisen oloinen 70-vuotias. Usko on kantanut läpi vaikeatkin vuodet.
– Tässä elämässä on joitain tarkoituksia ja voimia, jotka vaikuttavat meihin jostain muualta käsin. Toinen jää kyydistä pois ja toinen lähtee mukaan – ja sitten käy jotakin. Ei siihen välttämättä voi itse vaikuttaa, mitä elämässä tapahtuu.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?