Nokian kesäteatteri uskoo vanhan kansannäytelmän tenhoon

Kasakka ottaa sen, joka on otettavissa

Heli Pitkäsen sovittama ja ohjaama musiikkinäytelmä Arotuulen laulu perustuu Väinö Syvänteen Larin-Kyöstin runoelman pohjalta kirjoittamaan näytelmään Kuisma ja Helinä. Nokialla on vanha kesäteatteriresepti tuunattu värikkäillä maatuskoilla ja mystisillä Suomen neidoilla.
Tuomas Peltosen esittämä kasakkapäällikkö karauttaa kohti rakkautta Nokian kesäteatterin musiikkinäytelmässä Arotuulen laulu. (Kuva: Pasi Aittokumpu)

Tuomas Peltosen esittämä kasakkapäällikkö karauttaa kohti rakkautta Nokian kesäteatterin musiikkinäytelmässä Arotuulen laulu. (Kuva: Pasi Aittokumpu)

Kennonnokan kesäinen miljöö sopii hienosti vauhdikkaan esityksen maisemaksi: auringossa kylpevällä, luonnon syömällä tiellä laukkaava kasakka on kerrassaan unohtumaton näky.
Sunnuntaina katsomossa kuuli äänekkäitä huokauksia, kun kasakkapäällikköä esittävä Tuomas Peltonen karautti partionsa kanssa pihapiiriin.
Ovat ne vain niin komea ilmestys: mies ja hevonen.
Heli Pitkänen on sovittanut ja ohjannut Arotuulen laulun vanhan näytelmän pohjalta.
Kuismaan ja Helinään on istutettu musiikkia ja mystiikkaa komeiden ratsukoiden lisäksi.
Tarinassa sujahdetaan Venäjän vallan aikaan 1800-luvulle, hämäläiseen kylään ja Sankolan taloon, jossa järjestyksen pitoon kutsuttu kasakkapartio kuluttaa isäntäväen hermoja musisoimalla, ryyppäämällä ja naurattamalla talon naisia.
Kasakoiden tulisieluinen johtaja, Kuisma, vikittelee talon ottotytärtä, Helinää (Inna Tähkänen), ja kun isäntärenki Isma (Juha Oksanen) mielii samaa neitoa, kolmiodraama on tappelua vaille valmis.

Silmille herkkuja

Tarina täyttää perinteisen kesäteatteriesityksen vaatimukset: on huumoria, jännitystä ja romantiikkaa. Resepti on kovin moneen kertaan maisteltu, mutta tuunaten lopputulos onnistuu viehättämään.
Heli Pitkänen on uudistanut kansannäytelmää venäläisillä maatuskoilla ja mystisillä Suomen neidoilla, jotka ilmestyvät milloin mistäkin luonnon näyttämön kulmasta.
Musiikin ovat säveltäneet George de Godzinsky ja Sami Varvio. Kappaleet eivät ole mitään korvamatoja, mutta esimerkiksi Varvion Romanssissa ja Arotuulen laulussa on kummassakin kaunis sävelkulku. Ja Eeva Oksalan viulu soi taas niin tunteikkaasti.
Lavastusrakennelmat niveltyvät onnistuneesti näyttämökuvaan, ja Maarit Ruohosen puvustus tarjoaa silmäherkkuja. Tanssivat maatuskat värjäävät asuillaan maiseman punaiseksi, ja Suomenneidot ovat leningeissään kuin käveleviä koivunrunkoja. Tyttöjen ryhmässä näyttelevän, pirteän Jannina Heimanin on voinut bongata muutaman muunkin kesäteatterin esiintyjien joukosta. Talvella Heiman nähdään Nokialla Juurakon Huldana.

Juurevia hahmoja

Ohjaaja tuntee ryhmänsä, joten henkilögalleria on luonteva.
Tuomas Peltosen hartioilla taitaa olla jo muutama ratsastavan rakastajan rooli. Mikä on ollessa, kun miehellä on näyttävä varsi ja hän istuu satulaan kuin kirves kannon päähän. Vanhanaikainen kieli soljuu sekin sujuvasti Peltosen suussa.
Hyvin laulava Inna Tähkänen on viaton Elovena-tyttö Helinä, joka hurmaantuu arotuulen tuoksusta, rakastuu ja elää elämäänsä vaikeimman kautta.
Juha Oksasen Isma ja Nina Jauhiaisen emäntäpiika ovat molemmat varmaa työtä ja muistuttavat Lauri Aholan isännän kanssa Niskavuoren suoraselkäisiä hahmoja.
Miškan roolin tekevä Rami Mäkelä on hänkin ratsastava näyttelijä ja taipuisaääninen laulaja. Mikä kasakka se on, joka ei ripaskaan taivu? Mäkelä taitaa tämänkin lajin.
Komeaa bassoaan kajauttelee Sakri Leinonen Sašana.
Eero Väätäinen on ilmeikäs velikulta Fedja. Hyvänä vastaparina hänellä on Hannele Lepistön hersyvä Miina-piika.
Kylän tiedonvälitystä toimittaa kärppämäinen ja liukaskielinen Korpelan Katri, jota tyypittelee osuvalla tavalla Eila Henriksson.
Nokialaiset jatkavat tänäkin suvena osaavaa kesäteatteriperinnettään.

Yksi kommentti

  1. Päivi

    Olihan se Nokian teatterin esittämä ”Arotuulen laulu” dramaattisen romanttinen, hyvin näytelty näyttävine puvustoineen ja kiitettävine lavastuksineen. Lauluäänet saavat kiitosta, olivat harvinaisen ammattitaitoiset.
    Tuo käsikirjoitus vain on niin yllättävä! Nimittäin se hauskuus ja iloinen vauhti sai katsojan odottamaan teatteriesitykseltä myös iloisen nautinnollisen lopun. Mutta tässä se shokeeraa ja pettää katsojan. Käsikirjoittajalta vaaditaankin erityistä taitoa viedä taiteellinen työ kiitoksella loppuun asti, lopetus on taitoa vaativin niin näytelmissä kuin elokuvan tekemisessä. Liian usein se lopahtaa tai tulee kiire lopettaa ja harkitsemattomasti. Tähän silloinen käsikirjoittaja olisi voinut luoda hiukan brittiläistä mukavaa juonen ratsaisua draamaankin, jotta sitä iloisuutta kaipaavat katsojat olisivat voineet lähteä kylläisinä esityksen nähtyään. Nyt jäi ontto olo ja ikäänkuin olisi käynyt hautajaisissa, valitettavasti.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?