Runonlausuja ui sanoman sisään

Silmän lisäksi myös korva voi johdatella runon uumeniin. Lausuttaessa runoon tulee uusi ulottuvuus: esittäjän tulkinta.
Ritva Puruskainen heittäytyy lausumaansa runoon ääntä ja elehdintää myöten. – Kun runoa esittää, näkyy päälle päin, onko se, mitä lausuja sanoo, totta, Puruskainen korostaa, kuinka tärkeää esittäjän on tulkita runo ja seistä sanomansa takana.

Ritva Puruskainen heittäytyy lausumaansa runoon ääntä ja elehdintää myöten. – Kun runoa esittää, näkyy päälle päin, onko se, mitä lausuja sanoo, totta, Puruskainen korostaa, kuinka tärkeää esittäjän on tulkita runo ja seistä sanomansa takana.

Soppeenmäkeläisestä Ritva Puruskaisesta sukeutui runonlausuja jo lapsuuden Kainuussa.
– Minut pantiin esittämään runoja. Äiti oli se, joka kannusti, ja seurakunta ja koulu olivat ympäristö, jossa toimin.
Touhu ei kuitenkaan ollut tyttöselle aina silkkaa nannaa.
– Ei minulla ollut hirveää paloa, vaan oli velvollisuuden tuntoa.
Nainen muistelee, että hyvä palaute ja lausuntaan sopiva ääni saivat hänet jatkamaan. Teini-iässä omakin into jo heräili.
– Ehkä silloin tuli ymmärrys mukaan.
Kihonnut runorakkaus onkin sitten kantanut koko naisen iän.
– Runojen esittäminen on kulkenut ei nyt arkisena asiana mutta yhtenä osana minua.
Juuri runonlausunta soi myös kiinnekohdan uuteen kotipaikkaan, Ylöjärveen: nainen liittyi Saurion teatterin lausuntapiiriin heti sen synnyttyä 1980-luvun alussa. Piiri tarjosi oppeja ja oli luonteva jatko lausuntaan eikä vaikkapa kirjoittamiseen suuntautuneelle runoharrastukselle.
– Lausunta on minulle tutuin ja turvallisin, ja haluan sillä tavalla palvella muita.

Lausuja seisoo runon takana

Monelle runot ovat silmän taidetta: ääneti itsekseen luettavia ja visuaalisesti paperilla hahmotettavia. Lausunta tuo kuitenkin runoon toisen ulottuvuuden.
Puruskaisen puheesta tiivistyy, että tuo ulottuvuus on toisen ihmisen avaama tie runoon. Jos lukiessa tulkinnassa ovat mukana kirjoittaja ja vastaanottaja, lausuttaessa heidän välillään on kolmas, suodattava osapuoli, joka tuo runoon oman mausteensa.
– Lausuja voi nostaa määrätyt asiat esiin, ehkä ihan toisen näkökulman kuin lukijalla on. Tai sitten hän voi vahvistaa lukijan näkökantaa.
Lausunta voi siis auttaa saamaan otetta runoon, ja eri lausujat avaavat eri tulokulmia ja siten ymmärtämisen vaihtoehtoja. Lausunnan tarkoitus on tietysti myös elävöittää runoa.
Lausuttu runo luo kuulijalle omanlaisensa elämyksen, joka Puruskaisen mielestä poikkeaa lukuelämyksestä juuri siksi, että se tulee ihmisen lävitse.
– Tarkoitus on saada kuulija mukaan tilanteeseen tai asiaan, jota esitän, jotta hänkin haltioituisi siitä.
Konkarin mielestä hyvässä esityksessä on tärkeintä, että lausuja on päässyt tekstin sisään: hän ymmärtää, mitä sanoo, ja seisoo sen takana. Keho ja ulosanti – selkeä ääntäminen, vapautuneisuus ja elehtiminen – kuuluvat niin ikään hyvään esitykseen, mutta niidenkin tehtävä on Puruskaisen mielestä juuri osoittaa, että lausuja ymmärtää runon, elää sitä.
Pahimmillaan runonlausunta on taitajan mielestä ulkolukua ja paneutumisen puutetta. Liika elehdintäkin on pahasta, sillä se saattaa peittää itse sanoman.
– Runonlausunta ei ole näyttelemistä. Lukijan tehtävä on hävitä, ja pääasiassa on runo, nainen selittää sopivan eläytymisen eroa puhujan korostumiseen.

Lausunta on Puruskaiselle mitä luontaisinta, mutta hän myös lukee paljon runoja ääneti itsekseen. Lukemalla hän tutustuu runoihin.

Lausunta on Puruskaiselle mitä luontaisinta, mutta hän myös lukee paljon runoja ääneti itsekseen. Lukemalla hän tutustuu runoihin.

Silmin lukeminen saattelee runoihin

Vaikka Puruskainen on lausuja, lukee hän paljon runoja myös ääneti, kirjasta, silmin.
Siten hän etsii runon ydinajatusta, helmeä. Lukeminen vie hänet ymmärryksen äärelle.
Vaikka siis runon kuuleminen voi auttaa runon tulkinnassa, on myös silmin lukeminen omanlaisensa portti ymmärrykseen. Tekstiä mielessään pureskelemalla ajatukset alkavat hioutua. Puruskainen toteaakin, että moni kiinnostuu runosta sen kuullessaan mutta hakeutuu sitten fyysisen tekstin ääreen.
Vasta silmin lukemisen jälkeen on lausunnan vuoro. Jos on. Nimittäin lukeminen on Puruskaiselle lausumista laajempi maailma. Suinkaan kaikki runot eivät päädy lausutuiksi. Lukemalla soppeenmäkeläinen saavuttaa runojen ison kentän.
– Sitten, kun löydän jonkin sopivan runon, haluan jakaa sen.
Eräs olennainen silmin aistittavan runon ero kuultuun on sen visuaalinen puoli: on pisteet, pilkut, rivit, jaksot… Voisi jopa ajatella, että silmien runo on taide-elämyksenä tai jopa lajina eri kuin korvien runo. Puruskainen nyökkää varovasti ajatukselle mutta samalla toteaa, että lausuttu ja silmin luettu runo ovat lähellä toisiaan: itse runo ei tyystin muutu, vaikka eri lukutavat avaavatkin osin eri asioita.

Kiteytetty ajatus kauniissa muodossa

Oli runous lausuttua tai ei, sen ominainen viehätys piilee Puruskaisen mielestä ajatuksen tiiviissä ilmaisussa.
Tuon ajatuksen kiinnostavuus taas on Puruskaisen miehen Eero Puruskaisen mielestä siinä, että aatos kumpuaa kirjoittajan sisimmästä.
– Ei lähdetä vain kuin sorvaamaan rautatappia, mies tuumii vaimonsa vieressä.
Puruskainen itse korostaa sisältöä, mutta mies nostaa runon suolaksi myös maalailevan, kauniin tavan ilmaista ajatus. Tällä hän viittaa sekä sananvalintoihin, kielikuviin kuin äänteelliseen sointiin.
Runoutta vierastavien luulon, että runot olisivat taidehienostelua tai vaikeasti ymmärrettäviä solmuja, Puruskainen tyrmää oitis ja rohkaisee:
– Runot ovat arkisia asioita, jotka vain sanotaan runomitassa. Minäkin olen tavallinen korven tyttö, joka on helkytellyt runoja monta vuosikymmentä. Runot ovat tavallisen ihmisen herkkua.

Saurion Teatterin lausujien Runollisia hetkiä -tilaisuus pääkirjasto Leijass 2. joulukuuta kello 18.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?