Ihminen papin kasukassa

Tutustuin ensimmäisen kerran Antero ”Antsu” Honkkilaan 1970-luvun alkuvuosina, kun käväisin tervehtimässä vanhempiani synnyinkunnassani Kuhmalahdella. Menimme joukolla kirkkoon.
Siinä vasta merkillinen pappi, joka kätteli kirkon ovella pois lähdettäessä ihan kädestä poikamainen silmänpilke kasvoilla.
Nyt Antero on paimennellut vaihtelevasti menestyen enemmän tai vähemmän jumalatonta laumaansa jo kunnioitettavat puoli vuosisataa.
+++++
Omaa mielikuvitustani kiehtoi tieto, että ennen Kuhmalahden kirkkoherran pestiä mies työskenteli Melbournen merimieskirkossa.
Suurkaupungin lähiön Queenscliffin multiin saatettiin merikapteeniksi opiskellut enoni Martti Vappula vuoden 1928 marraskussa. Vitamiinien puute vei nuoren miehen nelimastoparkki Olivebankilta suoraan hautaan.
+++++
Merkillisyyttä lisäsi vielä se, että kyläläiset kertoivat Antsun laskevan kirkossa kävijöiden määrän naksauttamalla toisessa kämmenkourassa pitämäänsä tukkimittaria.
Karin pilapiirrosten kypäräpäinen valkoliperinen pappi lensi mappi ööhön Antsun ja Pirkon,  ”Piitun”, tuulettaessa ummehtunutta Pirkanmaan korpipitäjän ilmaa.
+++++
Kuka tahansa ei kykene ottamaan paikkaansa jähmeän juurevassa maalaisyhteisössä niin hyvin kuin eteläeurooppalaisten hyvin tunteman isä Camillon suomalainen kollega teki astuessaan remmiin.
Heikommilla eväillä varustettu tulija olisi naurettu ja hivutettu ulos vuodessa, parissa.
Ei Antsu ole koskaan ihmistä kummempi ollut. Siinä piileekin koko kupletin juoni.
+++++
Antsu viskasi ensi töikseen, ainakin arkisin, liperit naulaan, puki arkiset työvaatteet päälleen ja päräytti punaisella Volvo Amazonillaan Kuhmalahdella yhden sun toisenkin talon pellon laitaan. Asteli muina miehinä joukkoon tummaan, puheli arjen asioista ja tarttui välillä talikkoonkin.
Vanhat perinnäistavat olivat vielä nelisenkymmentä vuotta sitten kunniassa. Kun Brusilan Lauri-isäntä pyöräytti syksyllä viljan vartuttua käsikivet jauhamaan uutispuuroa, se ei ollut mediamössöä, vaan ehtaa Jumalan viljaa. Ja pappi opetteli Nokian kumisaappaat jalassa ja haalarit yllään ikivanhan jauhatusmenetelmän niksit.
+++++
Oma lukunsa on Antsun ja Piitun tuttavuus, ja kaiketi ystävyys, käsityömestari Eino Ahosen kanssa. Eino rakenteli yli 30 viulua, pyöräytti peltisepän taidoillaan vaikka mitä: vanhasta kuparikymmenpennisestäkin syntyi minikahvipannu, torakkaläppineen kaikkineen.
Eino oli jörö kuin seinäkello. Vieraille ei pukahtanut mitään. Tuhahti vain sanan, pari. Kerran Eino meni kylään pappilaan, otti taskustaan tuon kuparisen minikahvipannun, ojensi Piitulle ja sanoi: ”Tos on!”
Se oli siinä. Kahvit Eino sentään tällä vierailulla suostui juomaan – mutta vain Piitun tarjoamina.
+++++
Kun Honkkilat muuttivat palvelemaan Ylöjärven seurakuntaa, järjestettiin Kuhmalahden seurakuntatalolla läksiäistilaisuus.
Isäni Lauri ja Eino Ahonen soittivat viuluduettona muutamia kappaleita, joista Uralin pihlajan jälkeen salissa ei kovin monta kuivaa silmänurkkaa löytynyt.
Se, kenen silmä pysyi kovana, motkotti kylällä, että Metsäkukkien ja Uralin pihlajan soittaminen seurakuntatalossa oli pyhäin häväistystä. Heh.
+++++
Sittemmin Ylöjärven Uutisten kolumnistina olen tutustunut rahtusen aiempaa paremmin Honkkilan pariskuntaan.
Lukuisat kerrat Savonlinnan oopperajuhlien vierasseurueessa ovat avanneet, ainakin minulle, ovia Antsun maailmaan. Pyhään, kauniiseen ja paikoitellen rosoisen rempseään maailmaan, joka ei ole elämän nautinnoille vieras.
Kun Antsu laukaisee hyvän oivalluksen Savonlinnan Seurahuoneen Majakka-ravintolassa herkullisen muikkuannoksen tai sieniruukun ja hyvän viinin takaa, koko sali saa ilon pistoksen suoraan sydämeen ja pyytämättä.
Ylöjärven emerituspappia ei voi syyttää rohkeuden puutteesta, kun ilmaistaan syvällisiä periaatteellisia näkemyksiä. Kerran seurueemme tunnettu vaikuttaja alkoi kysellä illallispöydässä meidän muiden alfauroksien reserviupseerikoulun kurssinumeroa.
Antsu tokaisi suoraan päin naamaa.
– Minua eivät sotahommat kiinnosta.
Se keskustelu oli siinä.
+++++
Koska tämä ei ole syntymäpäivä- eikä muistokirjoitus eikä nekrologikaan, jätän kehujen jakamisen itseäni viisaammille. Sen vain sanon kokemuksesta, että Antsusta en ole leipäpappia löytänyt pätkääkään.
Tässä isä Camillossa on elävä ja erehtyväinen ihminen pukenut hyvin menestyksekkäästi papin kaavun ylleen.

JORMA MARTTALA

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?