Näkymätön katsoja

Yksi lapsuuteni suosikkisarjoista oli Näkymätön mies, jonka nimiosaa David McCallum esitti varsin uskottavasti.
Suurin osa suomalaisista nykynäyttelijöistä sopisi parhaiten Näkymätön ja kuulumaton -nimiseen, aluksi 500 vuotta kestävään sarjaan, mutta kenties siitä enemmään joskus toiste.
Ajattelinpahan vain, että olisi varsin vänkää muuttua näkymättömäksi. Voisi kierrellä muina miehinä eri urheilumuotojen kilpailutapahtumissa ja tehdä havaintoja.
Ne eivät kylläkään yllättäisi ketään. Pystyn ihan näkyvänäkin loihtimaan esiin tällaiset stereotypiat:
Jääkiekko-ottelujen katsomossa tehdään neljää asiaa: 1) haukutaan tuomareita, 2) haukutaan suosikkijoukkuetta, 3) haukutaan vastustajaa, 4) ollaan täysin vaiti tai hoilataan kannustusvärssyä, jonka sanoista ei saa selvää.
Musiikki on AC/DC:tä ja 1980-luvun amerikkalaista sukkahousuheviä 10 sekunnin pätkissä. Alkulämmittelyn aikana voi kuulla helmiäkin, kuten 70-luvun Scorpionsia tai Randy Rhoadsin kitarointia Ozzy Ozbournen pumpussa.
Jalkapallo-ottelun katsomossa tehdään kaikkia edellämainittuja, mutta myös huudellaan yksittäisille pelaajille hävyttömyyksiä. Keskimäärin kerran varttitunnissa joku ulvaisee: ”Hyvä oli!”
Lämppäri- ja taukomusiikkina soi sekalaista rokin ja popin tapaista kuin megafonin läpi suodatettuna.
Lentopallopeleissä ei turhia kannusteta, paitsi että oman joukkueen syöttövuorolla seuran nimi voidaan lausua kuuluvasti ääneen kolmesta neljään kertaa peräkkäin. Kunnes pallo tupsahtaa verkkoon. Tuomareita haukutaan lievästi keskimäärin kerran per ottelu.
Musiikkina pauhaa sopivissa väleissä 1990-luvun discokipaleita, joiden esittäjistä tuskin kenelläkään on mitään käsitystä.
Koripallopeleissä tuomareille raivotaan vielä enemmän, mitä en lajin säännöt huomioon ottaen ihmettele ollenkaan. Muuten istua nökötetään aika hiljaa, vaikka katsojista osa selvästikin on ei-syntyperäisiä suomalaisia.
Musiikkia korispeleissä ei soiteta lainkaan, mutta kylläkin räppiä tai hiphoppia joka välissä niin kovaa, että jos Kuuloliiton ihmisiä olisi paikalla, he kutsuisivat poliisin keskeyttämään tilaisuuden.
Salibandypeleissä kannustetaan lajin lyhyeen historiaan nähden yllättävän perinteisesti: kovaa, sitkeästi ja yksinkertaisen tehokkaasti ilman keinotekoisia lauluja. Tuomareita toki muistetaan mainita puusilmiksi joka kerta, kun vastustaja saa vapaalyönnin tai kotijoukkueen pelaaja kaatuu.
Musiikki voi olla melkein mitä hyvänsä, eivätkä desibelit paljoa koriksesta putoa. Lisäriesan tuovat paineilmatorvet ja vuvuzelat – nuo itsensä Belsebubin keksinnöt.
Kansallisissa yleisurheilukilpailuissa nukahtamisen estävät lähetyspistoolin kajautukset, jotka tosin meinaavat aiheuttaa sydänhalvauksia. Juoksujen loppusuoralla yleisö innostuu hieman taputtamaan ja huutamaan se katsomonosa, joita kyseinen laji liikuttaa sukulaisuus- tai valmennussuhteiden ansiosta.
Eppu Normaalin cd vuodelta 1985 soi silloin tällöin, jollei se satu jumittamaan siihen kohtaan, johon putosi pisara kuumaa kahvia vuoden 1993 kesällä.
Hiihtokilpailuissa kaikki äänet tulevat kuin korvatulppien läpi, koska katsojien (lue: huoltoväen) huulet ovat koleudesta kohmeessa, ja pipot ynnä toppatakit toimivat vaimentimina. Osalla on myös suussa tulikuumaa grillimakkaraa, mikä saa keskipohjanmaan murteenkin kuulostamaan tanskalta.
Musiikkina kaikuu rätisten Finnhits volume 10:n A-puolen kolmoskipale, Mona Caritan Rasputin.
Paini- ja nyrkkeilykilpailuissa yksittäiset huudot korostuvat. Ne tulevat joko kauniiden vaaleaveriköiden tai hieman mellakkaöljyä maistaneiden miesten suusta. Tuomarit saavat kuulla välillä aika jänniä käsityksiä tapahtumista.
Itämaisissa kamppailulajeissa ilma on sakeanaan termejä, joista tavan tallukka ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Ääriraskasta metallia ei sentään rää’ytetä, kuten perinteisimmissä kamppailuissa.
Uintikatsomossa tulee kuuma ja taitoluistelua seuratessa kylmä. Voimistelun eri lajeissa katsomossa istuu pääasiassa urheilijoiden perheenjäseniä, ja tunnelma meinaa joskus karata ylihillityn sekä ylisivistyneen puolelle.
Ja niin edelleen ja pois päin…
Semmoista se on valssi kesällä suomalaisessa urheiluelämässä. Samat kuviot toistuvat vuodesta toiseen, ja käyttäytymismallit siirtyvät tehokkaasti aina uusille sukupolville.
Mitään yllättävää ei näkymätön tarkkailijakaan havaitsisi.
Tässä valossa tuntuukin todella oudolta, että tuhannet lento- ja koripalloilun ystävät loivat aivan uudenlaista katsomokulttuuria syksyn MM-turnauksissa.
Mitenkähän saisi ujutettua kotimaan ruohonjuuritasolle edes pienen siivun kerrallaan siitä ja keskieurooppalaisesta meiningistä lajissa kuin lajissa?
Se voisi tempaista mukaansa näkymättömänkin katsojan.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?