Ylinopeus suurin syy liikenneonnettomuuksiin

Kiire, kännykän käyttö ajon aikana ja liian suuri tilannenopeus aiheuttavat eniten vaaratilanteita. Ylikonstaapeli nimeää Hallitien ja Uusi-Kuruntien risteyksen Ylöjärven vaarallisimmaksi liikenteen paikaksi.
Ylikonstaapeli Arto Niemelä nimeää Uusi-Kuruntien ja Hallitien risteyksen Ylöjärven vaarallisimmaksi liikenteen paikaksi.

Ylikonstaapeli Arto Niemelä nimeää Uusi-Kuruntien ja Hallitien risteyksen Ylöjärven vaarallisimmaksi liikenteen paikaksi.

Nykyajan hektinen yhteiskunta näkyy liikenteessä jatkuvana kiireenä.
– Matkapuhelimia käytetään ajon aikana, koska aika pyritään käyttämään mahdollisimman tehokkaasti, kertoo vanhempi konstaapeli Tero Halmela.
– Kesän myötä liikenne myös vilkastuu, sillä ihmiset liikkuvat kesällä enemmän kuin muulloin. Lisäksi liikenteessä on nyt mukana moottoripyöriä sekä enemmän kevyen liikenteen käyttäjiä, Halmela muistuttaa.

Vaarallisia risteyksiä

Liikenneympyrät ovat huomattavasti kohentaneet liikenteen sujuvuutta ja turvallisuutta Ylöjärvellä. Kuitenkin esimerkiksi vilkas Vaasantie ja ruuhkaisa Kuruntie herättävät huolta.
Ylikonstaapeli Arto Niemelä nimeää Ylöjärven vaarallisimmaksi liikennealueeksi Hallitien ja kantatie 65:n, eli Uusi-Kuruntien, risteyksen.
– Uusi-Kuruntie on moottoritien jatke, siinä on vilkas liikenne ja Hallitie on paljon käytetty liittymä, Niemelä perustelee.
– Moottoritieltä tulevat eivät hidasta tarpeeksi, ja Hallitieltä tulevat luulevat ehtivänsä väliin.
Moottoritieltä tullessa on nopeusrajoituksena ollut 60 kilometriä tunnissa, mutta tämän vuoden puolella rajoitusta laskettiin vielä viiteenkymppiin. Risteykseen olisi tarkoitus tehdä vielä rakenteellisia muutoksia.
Vaarallisia liikenteen paikkoja ovat myös Kuruntien ja Asuntilantien risteys sekä Pajulantien molemmat päät. Kevyen liikenteen käyttäjille haasteellinen on Mastontien ja Pohjolantien risteys.
– Kannattaa keskittyä ajoon ja ympäristöön erityisesti kauppakeskusten ja koulujen lähettyvillä, Niemelä neuvoo.

Tieltä suistutaan

Liikenneonnettomuudet Ylöjärvellä eivät ole merkittävästi kasvaneet kahdenkymmenen viime vuoden aikana.
– Viime vuosi oli tosin synkkä kuolonkolareiden suhteen. Niitä oli jopa neljä. Tavallisesti niitä on ollut nollasta neljään vuodessa, Niemelä kertoo.
Näistä kuolemista kaksi johtui nokkakolareista ja yksi kaiteeseen suistumisesta. Yhdessä jalankulkija jäi auton alle.
Viime vuonna Ylöjärven poliisin tietoon tuli yhteensä 134 liikenneonnettomuutta.
– Näistä liikenneonnettomuuksista 31:ssä joku loukkaantui lievästi tai vakavasti, Niemelä tarkentaa.
– Ylöjärven läpi menee vilkas tiestö, joten kaikki liikenneonnettomuudet eivät johdu ylöjärveläisistä, Halmela lisää.
134:stä liikenneonnettomuudesta jopa 35 oli tieltä suistumisia, joihin ei liittynyt toista autoa.
– Ja otetaan vielä huomioon, että kaikki tieltä suistumiset eivät tule poliisin tietoon, jos esimerkiksi loukkaantuneita ei ole, Niemelä huomauttaa.
Rattijuopumuksia tuli viime vuonna poliisin tietoon 112 kappaletta. Lisäksi poliisi on huomannut huumausaineiden vaikutuksen alaisena ajamisen lisääntyneen huimasti.

Ajaessa näprätään puhelinta

– Ihmisten on vaikea noudattaa kahdeksankympin talvirajoituksia, kun ajo-olosuhteet ovat hyvät, Niemelä kertoo.
– Kuitenkin kesän satasen nopeusrajoitukset riittävät jo monelle.
Ylinopeutta ei osata perustella tai sitten syyksi kerrotaan esimerkiksi karstan poisto tai ohitustilanteen jälkeinen ajo.
– Liian suuri tilannenopeus on ehdottomasti suurin syy yksittäisenä tekijänä liikenneonnettomuuksiin, Halmela toteaa.
Toinen syy on välinpitämättömyys, kun tehdään jotain muuta ajon aikana.
– Pitää keskittyä ajoon, varata riittävästi aikaa ja ajaa liikennesääntöjä noudattaen, Halmela muistuttaa.
– Lisäksi liikenteessä pitää olla malttia eikä pidä tehdä vaarallisia ohituksia. Ruuhkaliikenteessä ohittaminen on sama asia, kuin kävelisi liikkuvassa junassa viimeisestä vaunusta ensimmäiseen. Samaan aikaan ollaan kuitenkin asemalla.

 

Kommentti

Pelkäsin, että kuolet

Siitä on vuosi, kun paras ystäväni lojui elottomana romuttuneessa autossa. Vuosi siitä, kun pelkäsin enemmän kuin koskaan.  Jos minulla ei olisi ollut turvavyötä, myös kuolemastani olisi nyt vuosi.

Sattuu. En saa kunnolla henkeä. Päätä jomottaa, kun nostan katseeni. Tuulilasi on tuusan nuuskana, hädin tuskin paikallaan. Siitä ei näe edes läpi.

Kuskin pää nojaa rattiin. Hänen ohimollaan valuu verta. Silmät kiljuvat pelosta. Paniikki iskee. Minun on pakko päästä pois tästä autosta. Nyt heti.

Penkkini on yllättävän lähellä kojelautaa. Pääsen silti ovesta ulos. Päässäni heittää, kun nousen seisomaan. Rintakehääni puristaa. Olen monta kertaa käyttänyt kielikuvaa, että ihan kuin norsu istuisi rintakehäni päällä. Nyt se tuntuu todellisemmalta kuin koskaan.

”Ovatko kaikki elossa?!” joku huutaa. Voin tuntea, kuinka verenpaineeni nousee. Ihon alla kihelmöi. Onko mahdollista, etteivät kaikki olisi elossa?

Pojat ovat nousseet autosta. Joel hengittää syvään ja nojailee avonaista ovea vasten. Kuski ei ole liikahtanutkaan, mutta hän hengittää. Pelosta vapisten.

”Taika?!” huudan hätääntyneesti. Rintaani pistää. Taika lojuu kuskin penkin takana. En näe hänen kasvojaan. ”Taika?! TAIKA!!” huudan ääni väristen.

Taika. Vastaa. Ole kiltti.

Huudan pojille jotain Taikan sykkeestä ja hengityksestä. Missä kännykkäni on? Meidän pitää soittaa 112:een. Mitä täällä tapahtuu? Huudan uudestaan pojille. En saa omasta puheestani selkoa, se on vain sanoja perätysten.

Kännykän on pakko olla jossain jalkatilassani. Se oli sylissäni. Ihan varmasti oli. Mitä jos en löydä sitä? En ole varmasti koskaan pelännyt näin paljon.

Soitan hätäkeskukseen. Minun. Pitää. Soittaa. Hätäkeskukseen. Yhtäkkiä aivot lakkaavat toimimasta. Me ajoimme ojaan. Taika lojuu elottomana auton lattialla, ja minä joudun soittamaan hätäkeskukseen. Ainut, mitä voin tehdä, on soittaa. Olen ainut, joka tajuaa soittaa.

Kun hätäkeskuksesta vastataan, suustani tulee jotain tapahtuneeseen liittyvää. Tajuan vain sen, että käytän sanaa ulosajo. Ja yhtäkkiä koko se tilanne kaikkine kammottavine yksityiskohtineen iskee tajuntaani.

Alan itkeä. Tai ei, se ei ole itkemistä. Minä ulvon. En saa henkeä. Parun holtittomasti ja yritän puhua samaan aikaan. Olen elokuvista tyypillinen hysteerinen tyttö, joka ei pysty rauhoittumaan.

Epätodellisuus. Tämä on epätodellista. Katson Taikaa, joka näyttää elottomalta edelleen. Itkuni vain yltyy, ja hengittäminen vaikeutuu.

En saa sanaa suustani. Pääni sisällä on liikaa kaikkea.

Kipuan ojan pohjalta tien varteen. Taika tarvitsee apua. Nyt pitää olla reipas. Vahva.

Ääni vapisten kerron Taikasta ja yritän selittää olinpaikkaamme. En ole varma osoitteesta. ”Mikä tämän tien nimi on?!”

Paniikki ehtii kasvaa täysiin mittoihin, ennen kuin pojat ehtivät huutaa tien nimen. Sitten hätäkeskus keskittyy Taikaan. Sieltä ladataan kysymyksiä hurjaan tahtiin, ja minä huudan niitä autolle. Paikalle ollaan lähettämässä pelastushelikopteria. Taas nykyhetki iskee tajuntaani: tämä on todellista. Tämä on niin paha ulosajo, että tänne pitää lähettää helikopteri. Mitä hittoa?

Paikalle on pysähtynyt auto, josta rientää viisi ihmistä auttamaan meitä. Joku huutaa, että Taika hengittää. Se ei ole kuollut! Puhkean uudelleen itkuun. Lysähdän asfaltille istumaan ja jatkan parkumista. Hätäkeskuksen nainen pommittaa kysymyksillä ja rauhoittelee minua. ”Taika puhuu!” joku huutaa autosta. Itken vielä enemmän.

Taikan ilmeestä ei voi lukea mitään. Otsasta valuu verta, ja leuassa on todella syvä haava. Otan hellästi hänen poskistaan kiinni, silitän ja sanon jotain nyyhkyttäen. Taika kysyy, kuka meidän kuskimme oli. Viidentoista sekunnin kuluttua hän kysyy sitä uudestaan. Ja uudestaan. Alan taas itkeä hallitsemattomasti. Ihan kuin joku puristaisi keuhkojani kasaan. Olen varma, että Taika löi päänsä niin pahasti, että hänen muistinsa tyhjenee tasaisin väliajoin tästä ikuisuuteen niin kuin kaikissa elokuvissa aina käy.

Ambulansseja saapuu paikalle. Taikan ilme on ihan tyhjä. Pelottaa niin paljon, että sydämestä pistää ja tärisen. Koko kroppani tutisee. En pysty hengittämään kunnolla. Suurin osa ajatuksistani pyörittelee ”mitä jos” -lauseita. Ja kaiken sekasorron keskellä muutama ajatus harhailee sekä minun että Taikan äidissä. Jos me tästä selviämme, niin äidit kyllä tekevät meistä selvää tämän jälkeen.

Joku käskee minut tien poskeen istumaan ja odottamaan. Paikalla on ambulansseja ja poliisiautoja. Tajuan taas uudestaan, kuinka paha ulosajo tämä oli. Puhkean huudon ja itkun sekaiseen mylvintään.

Minua tutkitaan ambulanssissa. Kysymyksiä sataa, vastailen kaikkiin jotain. Valitan rintakipuani. ”Onko tämä sinun vertasi?” mies kysyy ja osoittaa veriläikkiä hupparissani. Yllätyn, että hupparissani on verta. Hihoissa sekä rinnuksella. Se on Taikan. Tai en ole ainakaan huomannut, että itse vuotaisin verta. ”Missä Taika on?” hoen jatkuvasti.

Taika tulee paareilla samaan ambulanssiin. Hänelle on laitettu niskatuki, ja hänen hiuksensa, naamansa ja kätensä ovat yltä päältä veressä. Yritän pidättää itkua ja olla rohkea. Jos nyt rupean parkumaan, Taika voi ruveta hysteeriseksi. Silitän hänen kättään. Leuasta vuotaa verta yhtenään. Vekki on niin syvä, että voisin varmaan nähdä luun, ellei verta olisi niin paljon. Kyyneleitä valuu väkisin.

Taika höpöttää kaikkea sekalaista. Joku kysyy hänen nimeään ja henkilötunnustaan. Olen jo valmis vastaamaan, mutta hän vastaakin itse. Juuri kuivaamani posket kastuvat uudelleen kyyneleistä: hän muistaa koko nimensä ja henkilötunnuksensa. Hän muistaa. Itken samaan aikaan helpotuksesta ja pelosta.

”Ei tippaa!” Taika huutaa peloissaan. Minut on siirretty kauemmaksi hänestä, ja välissämme on hirveästi ihmisiä. ”Taika! Kuuntele mun ääntä!” huudan heidän ylitseen. Alan selittää hauskaa muistoa viime kesältä. Taika keskittyy kuuntelemaan juttuani ja nauraa. Hän nauraa. Sillä välin hänelle saadaan tippa laitettua.

Minut viedään eri ambulanssiin. Liikkuessani tuntuu siltä kuin jokin lihas rinnassani haluaisi revetä ja murtaa rintalastani. Kyselen Taikasta. Joku sanoo, että meidät kaikki viedään samaan ensiapuun. Yritän epäonnistuneesti pidättää itkua. Kyyneleitä ja räkää valuu hallitsemattomasti.

Minut viedään paareissa sisälle ensiapuun. Joel tulee vierelleni ja ottaa kädestäni kiinni. ”Älä sano mitään tai rupean taas itkemään”, ehdin sanoa, mutta en voi estää itkuun pillahtamista.

Taika ei tullutkaan samaan paikkaan. Häntä lähdettiin viemään sadan kilometrin päähän isompaan sairaalaan. Itken hysteerisesti ja kierin ahdistuksessani.

Kello on jotain kahdentoista ja yhden välillä yöllä, kun soitan äidille. Ulosajosta on tunti aikaa. Äiti ryntää ensiavun odotustilaan. Hän soittaa Taikan äidille Helsinkiin. He yrittävät ottaa selvää Taikan voinnista. Tai sitä, että onko Taika edes elossa. Minä en saa nousta sairaalan sängystä.

Yritän löytää hyvää asentoa. Sattuu liikaa. Haluaisin peiton. En tiedä, tärisenkö itkusta, pelosta vai yksinkertaisesti vilusta. En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makaan vain ensiavun sängyllä ja pelkään, että pian joku tulee kertomaan minulle, että paras ystäväni on kuollut.

+++++

Tämä on tositapahtuma viime kesältä. Suurimman osan tapahtumista muistan erittäin yksityiskohtaisesti, mutta paikoittain en muista, kuka sanoi ja mitä. Olen kuitenkin viiden hengen porukastamme ainut, joka muistaa kutakuinkin kaiken.

Ajoimme ylinopeutta, tietenkin, suoraan ojaan, jonka pohjalla oli valtava kivi. Ilman turvavyötä olisin lentänyt tuulilasista läpi konepellille. Tai jopa pidemmälle. Taika puolestaan lensi takapenkiltä tuulilasiin ja paiskautui vielä takaisin auton takaosaan. Hänellä ei ollut turvavyötä. Takapenkkiläisillä ei ollut kenelläkään turvavyötä. Onneksemme kukaan heistä ei katkaissut minun niskaani tai kuskin niskaa. Tosin joku heistä oli sen verran vauhdilla tullut penkkiäni päin, että penkin niskatuki löytyi ojasta. Sekin taisi pelastaa minut vakavilta vaurioilta.

Joel vietti usean päivän sairaalassa putki keuhkoissa, ja Pasi sai kepit jalan sisäisen verenvuodon takia. Taikalla oli aivotärähdys, ja hänen kasvoissaan on edelleen rumia arpia. Nämä ovat kuitenkin pikkuseikkoja siihen nähden, että olisimme voineet kaikki kuolla.

Olen lukenut tällaisista liikenneonnettomuuksista. Vasta sitten, kun se osui omalle kohdalle, tajusin, että niin voi oikeasti käydä. Se oli kuin suoraan painajaisesta, josta ei herää. Ei kukaan halua kokea sellaista. Kukaan ei halua nähdä parasta kaveriaan tai edes tuttuaan elottoman näköisenä ja verta vuotavana.

Aja varovasti, noudata nopeusrajoituksia, älä tee vaarallisia ohituksia, ajattele muita. Älä vaaranna omaa henkeäsi tai muiden henkeä. Ja käytä turvavyötä. Se voi säästää kanssakulkijasi painajaismaiselta kokemukselta. Se voi säästää oman henkesi tai jopa jonkun toisen hengen. Itse en pysty istumaan edes paikallaan olevassa autossa ilman turvavyötä.

Yksi kommentti

  1. tuula

    Kevyenliikentee väylä koulutielle! Sitä on kauan yritetty! Edes hidasteita tielle! Pitkät liukkaat kelit…ilmastomuutos..Nyt jos sähköjohtoja kaivetaan maahan,eikö olisi helppo samalla tehdä pyörätie? Oikopolut on turvallisempia,mutta ei liukkaalla kelillä,päin vastoin! Lähitiellä sama homma,ei jalkakäytävää,ja onnettomuus sattui! Päättäjät hoi! Tiedätte mitä kylää tarkoitan!

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?