Kangasalan Ramppi-teatterissa muistellaan 1960-luvun murrosta

Aavan meren tuolle puolen tekee monen nuoren mieli

Aulis Aarnion käsikirjoittama ja Ahti Jokisen ohjaama Aavan meren tuolla puolen vie katsojat aikaan, jolloin Suomessa on murrettu ulkopolitiikkaa, uskontoa ja seksuaalisuutta koskevia tabuja. Automuseo Mobilian kupeessa nähtävä Ramppi-teatterin esitys on harrastajateatteria parhaimmillaan.
Ramppi-teatterin näytelmässä Aavan meren tuolla puolen töllötin valtaa olohuoneet, ja yli puoluerajojen ja yhteiskuntaluokkien hämmästellään vuonna 1969 Neil Armstrongin ensiaskeleita kuun kamaralla. (Kuva: Kari Aarnio)

Ramppi-teatterin näytelmässä Aavan meren tuolla puolen töllötin valtaa olohuoneet, ja yli puoluerajojen ja yhteiskuntaluokkien hämmästellään vuonna 1969 Neil Armstrongin ensiaskeleita kuun kamaralla. (Kuva: Kari Aarnio)

Muistatko, kun maaseudun väki muutti betonilähiöön, vasemmisto voitti eduskuntavaalit, demarinuoret vaativat uutta ulkopolitiikkaa, kulttuuriradikaalit mursivat seksitabuja, John F. Kennedy murhattiin, Neil Armstrong astui kuun kamaralle, Varsovan liiton tankit vyöryivät Prahaan ja keskiolutrekat kyläbaareihin?
Jos et muista, niin Ramppi-teatteri avaa historiankirjan sivut, jotka kääntyvät sujuvasti niin Kangasalan kuin koko maan menneisyyteen.
Aulis Aarnio tuntee hyvin keskeiset tapahtumat puolen vuosisadan takaa. Porvarisperhe Harjulan seinällä roikkuu Edvard Iston maalaus Hyökkäys, joka kuvaa Venäjän kaksipäistä kotkaa ahdistelemassa Suomi-neitoa.
Vanhempien edustamia arvoja lyttäävä tytär ei noita aikoja enää muistele. Kuusikymmentäluvun radikaali heittää kukkahuivin hartioilleen, vannoo Marxin nimeen ja laulaa protestilauluja.
Työmies Ville Lehtisen talossa hurrataan uuden Saloran edessä vasemmiston voitolle vuoden 1966 eduskuntavaaleissa.
Aution perheessä hyvästellään ulkomaille ajan tavan mukaan matkaava tytär.

Juhannustanssit tutisuttaa nutturoita

Aavan meren tuolla puolen on värikäs kuvaus 1960-luvun elämänmenosta ja virkistävä poikkeus farssien ja musikaalien jälkeen.
Aarnion kutomissa tarinoissa pääosassa ovat historialliset tapahtumat, jolloin sivuosaan jäävät henkilöhahmojen syvimmät tunnot. Heti sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen alussa teini-iässä.
1960-lukulaisuudesta tohtoriksi väitellyt Marja Tuominen on kiteyttänyt aikakauden Pispalan pojan, kirjailija Hannu Salaman tokaisulla ”me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”.
Uusi sukupolvi otti etäisyyttä sodan eläneiden vanhempiensa arvomaailmaan.
Nuoret katsoivat kotinurkkia kauemmaksi ja halusivat parantaa maailmaa, uskoivat jopa pystyvänsä siihen. Radikaaleimpia olivat vasemmistolaiset opiskelijat.
Kuusikymmenluvun on sanottu olleen aikaa, jolloin Suomessa murrettiin kolmea kovaa tabua: ulkopolitiikkaa, uskontoa ja seksuaalisuutta. Hannu Salama sai jumalanpilkkasyytteen tänä syksynä 50 vuotta täyttävällä kirjallaan Juhannustanssit. Juopuneen muurari Hiltusen raju pilasaarna oli punainen vaate kirkollisille piireille, mutta Salama niitti kohulla lopulta vain mainetta ja kunniaa.
Hauska episodi näytelmässä on Salaman (Marko Tuupainen) nutturoita tutisuttanut vierailu Kangasalan nuorisoseurantalossa.

Tangobuumista Beatles-huumaan

Reijo Taipaleen vuoden 1962 superhitti Satumaa on innoittanut Aarniota näytelmän nimeämisessä.
Musiikki voitelee mukavasti tapahtumien taitekohtia. Nostalgisten sävelmien oivallisesta dramaturgiasta vastaa tuttu mies Eero ”Safka” Pekkonen.
Rytmi-tyttöjen (Eija Autere, Päivi Heliövaara, Mira Hänninen) tango joutuu taipumaan, kun Kaj Chydeniuksen säveltämä kulttiteos Lapualaisooppera saa ensi-iltansa.
Alkuperäisen kaltaista uhoa ja paatosta ei esityksen yksittäisissä sooloissa kuulla, mutta ääntä piisaa koko joukon kerääntyessä estradille.
Tangobuumin ja protestilaulujen jälkeen seuraa uusi hyökyaalto: Beatlesit ja Rollarit valtaavat ämyrit, ja kyllä ramppilaiset taitavat tämänkin genren.
Ohjaaja-lavastaja Ahti Jokinen on sovittanut tekstin sujuvalla tavalla monipäiselle näyttelijäjoukolle. Tarinat kulkevat talosta taloon, ja luonnon näyttämö hyödynnetään koko leveydeltä. Menoa on välillä niin paljon, ettei silmä tahdo kaikkea napata.  Kyläkaupan lavastus on mainio, samoin kuin tanssipaikan viitteellinen ovenpieli.

Ensi kesänäkö 1970-luvulle?

Esiintyjiä ei viime tiistain viileä keli jäykistänyt. Ilahduttavan luontevasta näyttelijäntyöstä tässä vain muutama mainita.
Hannu Kylä-Laason lupsakka Lehtis-Ville ja Pirjo Turusen mainiosti tulkitsema peruskateellinen Sylvi muistuttavat suuresti seuraavan vuosikymmenen suosikkisarjan, Rintamäkeläisten Veikkoa ja Helmiä. Kivennavan karjalaisevakko (Johanna Heiskanen) saa kirvelevällä tavalla tuta Sylvi-ystävän mustankipeyden.
Marja-Liisa Niittynen on lämmin ja viisas Aino Autio. Päivi Koskelan hupaisan kuivakka sentraali-Santra uskoo itsekin omiin puheisiinsa salakuuntelun sattumanvaraisuudesta.
Heidi Martikaisen ripitys porvarisrouvana nakuttaa kohteeseensa, aviosiippaan, kuin konekiväärin sarjatuli. Elina Järvinen on äänensävyä myöten kapinallinen nuori.
Entäpä joko ensi kesänä siirretään katseet 1970-luvulle?
Onhan se päästävä näkemään, saako Ruotsissa jo autorahat hankkinut Jouko (Mikko Nikkanen) rohkeutta lähestyä maailmalle mielivää Arjaa (Laura Parviainen).  Toistoahan tämä on, mutta totta: Ramppi-teatteri on monipuolinen osaaja.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?