Siunatut hullut

Hullu-sanalla on yleensä kielteinen kaiku, mutta kun puhutaan kylähullusta, sävy muuttuu kuin taikaiskusta myönteiseksi.

Ap sonnnenKylähullulla tarkoitetaan erityisen aikaansaavaa, aktiivista ja oma-aloitteista ihmistä, joka murtaa sovinnaisuuden rajoja yhtä taajaan kuin leipää ruokapöydässä.
Urheilu on aina vetänyt kylähulluja puoleensa hunajapurkin tavoin. Käytännössä kaikki suomalaiset urheiluseurat ovat syntyneet yhden tai muutaman kylähullun ympärille, ja osa niistä on paisunut melkoiseksi bisnekseksi.
Vaan mitäpä rahasta, kun tärkeämpää kuitenkin on henki. Sitä kylähulluilla on aina riittänyt ja toivottavasti riittää tulevaisuudessakin, vaikka sitä mukaa, kun kuntia pakkoliitetään, myös urheiluseuroja kupsahtaa.
Joka muuta väittää, narraa itseään ja muita. Pidän suurena rikkautena sitä, että yli 30 vuotta urheiluseuratoiminnassa mukana remeltäneenä olen saanut tutustua moneen kylähulluun.
Heistä ykköseksi nostan ilman muuta Tampereen Pyrinnön toiminnanjohtajan Jarmo Hakasen, joka on listattu suomalaisten urheiluvaikuttajien joukossa vuodesta toiseen korkeammalle kuin Suomi FIFA-rankingissa.
Hakanen on paitsi matemaattisilta sekä kielellisiltä taidoiltaan hulluuden ja nerouden rajalla taiteileva seurajohtaja, myös tyypillinen jokapaikanhöylä.
Olen monta kertaa erilaisten kilpailuprojektien yhteydessä etsinyt Jarmoa jonkin hallinnollisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Aikani etsittyäni olen bongannut hänet juoksuradalta aitoja säätämästä tai muusta vastaavasta askareesta.
Hänen kaltaisensa urheiluihminen ei pidä vähäisintäkään työtä arvolleen sopimattomana, vaan kaikki käy – vaikka Suomen Urheiluliiton laitamainosten rahtaaminen pakettiautolla paikkakunnalta toiselle.
Siinä hommassa olen muutaman kerran Jarmoa saanut auttaa ja olen pitänyt sitä kunniatehtävänä. Erityisen hyvin jäi mieleen viime kesän Kalevan kisojen mainosten purku ja tuonti Vaasasta Tampereelle.
Oli rähjäännytty reissussa monessakin mielessä, ja kuumettakin puski päälle. Fyysisen ponnistelun ja viiltävän älyvapaan jutustelun yhdistelmä paransi kaikki vaivat sinä hienona kesäiltana!
Nuoruusvuosiltani tulee mieleen Lapinlahden Vedon monitoimimies Erkki Lipponen, jonka ideoilla oli vielä vähemmän pidikkeitä kuin Hakasen.
Erkki järjesti Eliittikisoihin häät, toi Urpo Leppäsen Ana-vaimon tanssimaan rumbaa ja houkutteli dopingpannastaan vapautuneen Ben Johnsonin juoksemaan satasta.
Kielitaidottomanakin hän hoiteli asioita ”tuota nuinnikkäästi” -ideologiallaan aivan suvereenisti. Ilman häntä synnyinpitäjääni ei tunnettaisi yhtä hyvin kuin nyt.
Iisalmen Sanomien urheilutoimittajana tutustuin muutamaan muuhunkin aivan lyömättömään veijariin. Yksi heistä vetäisi eräänä sunnuntai-iltana toimituksen ovella housut nilkkoihin esitelläkseen muistaakseni Limingan pyöräilykilpailuissa saamaansa puolimetristä nahatonta suikaletta reidessään.
Pari muuta kävi vuorotellen esittämässä mielipiteitään maakuntaviestin jyrkimmän mäen sopivuudesta juniorihiihtäjille. Enimmäkseen kuitenkin toisistaan, tuomarineuvoston jäseniä kun kumpikin olivat.
On niitä vastaavanlaisia tapauksia täällä Pirkanmaalla ja Ylöjärvelläkin, mutta ehkä täkäläinen kansanluonne rajoittaa pahinta humeltamista.
Joka tapauksessa muistakaa kiittää näitä tarmonpesiä silloin tällöin. Se ei maksa mitään, mutta antaa kylähulluille lämpimän tunteen sydämeen. Uskokaa pois: hekin kaipaavat sitä.
Kuten jo alussa painotin, kylähullu on tässä yhteydessä yksinomaan positiivinen sana. Siksi rohkenen ottaa esille myös hieman toisenlaisen ihmisjoukon – he, joille Luojamme on hyväksi katsonut antaa akateemisia taitoja keskimääräistä vähemmän.
Jotain muuta Hän on heille lahjoittanut sitten sitäkin enemmän, mutta tavallisen ihmisen vajavainen käsityskyky ei aina riitä huomaaamaan sitä.
Heitä pyörii urheilun ympärillä jokaisessa vähänkin isohkossa kyläsessä. He ovat faneista innokkaimpia ja rehellisimpiä, joskin kommentit saattavat joskus karata kuuta kiertävälle radalle.
Eräs koko Tampereen tuntema erotuomaripaitainen mies huudahti kerran nyrkkeilyn Tammer-turnauksen erätauolla suureen ääneen: ”Ei saanu Tappara Kurria!”
Useimmat urheilijat osaavat onneksi suhtautua hänen kaltaisiinsa oikein eli kalustoon kuuluvina, elämää rikastuttavina lähimmäisinä. Jotkut pitävät huippu-urheilua mädännäisyyden huippuna, mutta niin kauan kuin se kiehtoo näitä miekkosista vilpittömimpiä, on toivoa. Onpa hyvinkin paljon.
Elämän kuuluu olla rosoista. Välillä sen pitää tuntua pään seinään takomiselta, mutta kun on oma itsensä ja luottaa sydämeensä, päivä paistaa kylähullullekin pilvettömältä taivaalta.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?