Uusi katse kehoon pelasti

Ylöjärveläisen Pilvi Venhon elämä muuttui totaalisesti pari vuotta sitten. Hän ymmärsi sairastavansa anoreksiaa ja löysi avun fitness-urheilusta. Suuresta muutoksesta huolimatta Venho suhtautuu kokemukseensa maanläheisen realistisesti eikä pue kertomaansa sankaritarinan hehkuun. Oikein syömään oppinut käsittää nyt, että hyvä ja terve olo on kaikkein tärkeintä.
Valmentaja Matti Halosen tuki on ollut Pilvi Venholle äärimmäisen tärkeä. Venho käy näyttämässä kuntoaan valmentajalle viiden viikon välein. Hän voi lähettää sähköpostiakin, jos jokin asia askarruttaa. Entistä anorektikkoa ei pelota, että fitnessin harrastaminen karkaisi käsistä, sillä valmentaja huomaisi, jos ajatukset kääntyisivät väärään suuntaan.

Valmentaja Matti Halosen tuki on ollut Pilvi Venholle äärimmäisen tärkeä. Venho käy näyttämässä kuntoaan valmentajalle viiden viikon välein. Hän voi lähettää sähköpostiakin, jos jokin asia askarruttaa. Entistä anorektikkoa ei pelota, että fitnessin harrastaminen karkaisi käsistä, sillä valmentaja huomaisi, jos ajatukset kääntyisivät väärään suuntaan.

Jumppavaatteisiin sonnustautunut nainen astelee tamperelaisen kuntosalin laitteiden lomitse.
Hän näyttää elinvoimaiselta ja lihaksikkaalta. Painot nousevatkin varmoin ottein. Ilme on iloinen ja kirkas.
Vielä pari vuotta sitten näky samaisesta naisesta oli tyystin toisenlainen.
Tuolloin Venho sairasti anoreksiaa ja painoi 43-kiloisena 21 kiloa vähemmän kuin nyt. Hän oli väsynyt ja heikko.
Anorektikon silmät aukesivat, kun hän pyörtyi kaupassa silkasta voimien puutteesta. Puolisokin sanoi, että jotain on tehtävä.
Niinpä Venho etsi valmentajan, joka pani hänen ruokavalionsa uuteen uskoon. Samalla löytyi fitness ja sitä kautta koko fitness-elämäntapa – jopa tavoite kisalavoille astumisesta.

Uusi kierre ei pelota

Ensi kuulemalta tukeutuminen fitnessiin voi kuulostaa riskaabelilta.
Eikös tuossakin puuhassa tuijoteta peiliin ja eletä valtavan kurinalaisesti? Luulisi, että vaara pakkomielteiseen painon tarkkailuun ja ulkonäön seuraamiseen olisi huima.
– Kyllä se minua alkuun pelotti, jumppa-asuinen nainen myöntää.
Lopulta kävi kuitenkin aivan päinvastoin. Vaa’an viisarin ja ulkonäön kyttääminen jäi.
Muutoksen myötä Venhon oli nimittäin ryhdyttävä syömään säännöllisesti. Fitness-liikunta lisäsi lihasmassaa ja siten painoa.
– Painan enemmän kuin koskaan.
Sekään ei pelottanut, että fitnessistä ja siihen kuuluvista tavoitteista tulisi uuden sortin kierre. Valmentaja kyllä huomaisi, jos asenne kääntyisi väärään suuntaan tai homma ei pysyisi enää lapasessa.
– Syön terveellisesti ja liikun mutta pystyn myös olemaan liikkumatta.
Venho ymmärtää, että fitnessissä on edettävä hitaasti. Liian suuria tai liian nopeita muutoksia ei voi tavoitella, koska niiden toteuttaminen ei yksinkertaisesti onnistu.
Ulkonäön ympärillä pyörivä harrastus olikin itse asiassa hyödyllinen keino päästä ulkonäkökeskeisestä ongelmasta.
– Olen pystynyt ymmärtämään, että olen ollut liian pieni.
Kehon vankistuttua Venho on oppinut hyväksymään, etteivät vanhat vaatteet enää mahdu päälle. Hän jopa katselee niitä kauhistellen, kuinka on voinut joskus mahtua niihin.
Uusi harrastus on siis auttanut kääntämään aiemman kehonkuvan ja ajattelutavan tyystin päälaelleen.
Jälkikäteen fitness-harrastaja on myös kyennyt vertaamaan nykyistä vointiaan entiseen. Aiemmin särki ja kolotti, väsytti ja heikotti. Nyt vointi on mitä mainioin. Vaikkapa menoja ei tarvitse suunnitella miettien, riittääkö energia iltaan asti.
– Saan negatiivisia kommentteja elämäntavastani. Olisi mahtavaa, että ihmiset tajuaisivat, että tämä voi auttaa, innokas liikkuja sanoo.
Hän huomauttaa, että monilla on väärä kuva fitnessistä. Kaikki sen harrastajat eivät mittelöi. Kisaajatkaan eivät ole rasvattomassa huippukunnossa kuin kilpakauden ajan. Muuten harrastus on ennen kaikkea iloa liikkumisesta.
Venho ei usko, että olisi voinut selvitä sairaudestaan ilman valmentajaa.
– Olisin epävarmempi ilman valmentajaa. Jos sellaista ei olisi, enhän minä näin kurinalaisesti eläisi. Unohtaisin syödä. Söisin silloin tällöin ja liian vähän.
Fitness-tavoitteidensa vuoksi Venho punnitsee kaiken ruokansa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että hän varoisi vaa’ankielen heilahtavan liikaa, vaan pikemmin siitä, että ravintoa tulee riittämiin.
Tulevaisuudessa hän voi luopua ruuan punnitsemisesta, jos kisoihin pyrkiminen jää sikseen. Parin vuoden aikana hän on nimittäin jo saanut vainun siitä, miten ja kuinka paljon normaalissa arjessa on syötävä.
Ennen kaikkea parantuminen lähtee kuitenkin omasta tahdosta.
– Ensin pitää ymmärtää oma sairaus.

Suklaa kadotti näläntunteen

Anoreksia alkoi hiipien, kun Venho muutti omilleen 2000-luvun alussa.
Mitään yksittäistä taudin laukaissutta asiaa ei ollut, eikä liioin ulkopuolista painostusta.
Lopulta tilanne ajautui siihen, että nuori nainen eli lähes ainoastaan suklaalla. Kuulostaa erikoiselta, kun yleensä anorektikkojen mielletään kelpuuttavan vain terveellisiä ja vähäkalorisia ruokia.
– En ollut sellainen anorektikko, että laskisin kaloreita. Olen ollut aina suklaahiiri. Ja kun söin patukan, saatoin olla kymmenen tuntia syömättä.
Syömättömyys sotki ruoansulatuksen. Jos Venho yritti syödä kunnon ruokaa, vatsaa alkoi kivistää kamalasti.
Hän myös jännitti sosiaalisia tilanteita, joissa joutui aterioimaan muiden kanssa.
Vaikkei Venho räknännytkään kaloreita, tavoitteellinen laihdutus ei ollut vieras juttu. Laskenut paino ilahdutti. Muiden kommentit laihuudesta tuntuivat vain kehuilta.
Liikunta ei sen sijaan lisääntynyt sairauden mittaan räjähtävästi, Venho kun on aina liikkunut paljon. Lisäksi voimatkin alkoivat olla niin vähissä, että töistä selvittyään hän lähinnä lepäsi.
Kerran Venho ei sitten jaksanut muutaman sadan metrin matkaa bussipysäkille. Tämä havahdutti hiukan muttei avannut silmiä tyystin.
Kun nainen pyörtyi kaupassa ja heräsi takahuoneesta, myönsi hän vihdoin, ettei entiseen malliin voinut jatkaa.
Hän otti vihdoin myös miehensä sanat laihuudesta tosissaan, ei ylpeän mielissään. Toki vei vielä aikaa, ennen kuin ajattelutapa alkoi muuttua perusteellisesti.
Tällä hetkellä Venho on jo pitkällä. Jos hän yllättäen alkaa tuijottaa vaa’an lukemia väärin aatoksin, hän havahtuu saman tien.
Hän myös uskoo pärjäävänsä jo yksin. Jos valmentaja joutuisi lähtemään pitkäksi aikaa pois, Venhoa ei pelottaisi jäädä omilleen.
– Nyt voin myös puhua asiasta ääneen. Ei sitä sairaana voisi.

Hyvä olo tärkeämpi kuin ihmetarinat

Pilvi Venho on aina ollut hoikka ja kolmen hengen siskoskatraasta pienin. Hän uskookin, että anoreksian taustalla on yltiöpäiseksi äitynyt ajatus siitä, ettei hänen koskaan tarvitsisi pelätä lihomista.
Paljon puheena olleilla median malleilla hän ei sen sijaan usko olleen juuri vaikutusta.
Hän kuitenkin myöntää, ettei media aina onnistu välittämään parhaalla tavalla kuvaa niin laihuudesta kuin lihavuudestakaan.
Tarinat huikeista painonpudottajista voivat hänen mielestään olla hyviäkin esimerkkejä, mutta toisaalta ne asettavat ihmisille paineita.
– Minä peräänkuulutan terveyttä, hän sanoo maanläheisesti.
Niinpä Venhon kertomus sairaudesta ei kuulosta jatkolta monesti kuulluille tarinoille, jotka tuntuvat luovan synkkämielistä mystiikkaa anoreksiasta. Venhon sanoissa kyse ei ole ihmeparantumisesta tai kokemuksilla mässäilystä.
Uuden tien löytänyt haluaa nostaa pintaan vaikean aiheen, josta vielä tänäkin päivänä usein vaietaan. Vain tietoa välittämällä muut sairastuneet voivat saada tukea.
Sanoma on realistinen ja kannustava.
– Ei tämä ole täyskäännös. En halua viestittää, että paraneminen käy ihan näin vain, nainen sanoo ja napsauttaa sormiaan.
– Kun tekeminen on kivaa, mieli korjaantuu pikkuhiljaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?