Animaatiot ovat lapsukaisille tuttua töllötettävää televisiosta. Vaan Tähkätaskun päiväkodin pienokaisetpa harppasivat ruudun toiselle puolelle ja ryhtyivät uurastamaan ihka omaa animaatiotaan.
Keskellä pientä kammiomaista huonetta Tähkätaskun päiväkodissa seistä töröttää tukevan jalustan varassa videokamera.
Kamerasta kiemurtelee piuhoja kannettavaan tietokoneeseen.
Lattialla lepää kartonkeja, joita koristavat kirkkain värein maalatut maisemat. Plakaattien päällä lojuu koko joukko pikkuisia, ilmeikkäitä pahvihahmoja.
Pian pari päiväkotilasta sekä kameran ympärillä asiantuntevasti hääräilevä mies ryhtyvät puuhamaan pahvien, kameran ja tietokoneen ääressä.
Mitä ihmettä oikein on meneillään? Ei vaikuta ihan tavalliselta tarhapäivältä.
Korsi kekoon kaikilta
No, meneillään ei ole mikään pikku leikki vaan ihan oikean animaation kuvaus.
Avuksi on saapunut mediapedagogi Kalle Raittila Pirkanmaan elokuvakeskuksesta.
Mutta urakka vaati monta työvaihetta, ennen kuin voitiin asentaa kamera paikoilleen ja alkaa purkittaa tarinaa.
Ensi töiksi oli ideoitava itse kertomus. Siitä vastasivat lapset; aikuisten tehtävä oli opastaa ja auttaa. Hoitajat muun muassa neuvoivat, että tarinassa on oltava alku, keskikohta ja loppu.
Päiväkodin kaikki neljä ryhmää sanailivat ehdotuksensa juonesta. Niistä sitten äänestettiin animaatioksi päätyvä satu.
Sama kuvio toistui hahmojen kanssa. Niitä piirrettiin ehdolle asetettaviksi, ja äänestys ratkaisi, mitkä hahmoista pääsivät seikkailemaan kameran linssin edessä.
– Teimme näin, jotta jokainen lapsi saisi vaikuttaa animaatioon, kertoo lähihoitaja Marianne Jokinen.
Demokratia osoittautui sangen reiluksi, sillä kultakin neljältä osastolta tuli valituksi yksi asia, vaikkapa juuri hahmo. Ja tämä kävi tyystin sattuman sanelemana.
Ennen kameran kuvauspaikalle raijaamista täytyi vielä pensselöidä taustapahveja.
– Tässä on iso homma, ennen kuin minä pääsen tänne laitteiden kanssa, Raittila nyökyttelee.
Päiväkotilaisten ei kuitenkaan tarvinnut selvitä valmisteluista aivan omin neuvoin.
– Kalle kävi täällä aiemmin briiffaamassa. Hän neuvoi esimerkiksi, montako taustaa tarvitaan ja mitä värejä kannattaa käyttää, Jokinen kertaa.
Mutta ei animaation kyhääminen ole ihan jokapäiväistä ohjelmaa päiväkodissa. Mistä idea moiseen?
– Ylöjärvellä toimii Kulttuurikude-ryhmä, joka kehittää varhaiskasvatuksen kulttuuritoimintaa, itsekin ryhmässä mukana oleva Jokinen taustoittaa.
– Ryhmän palaverissa mietimme, mitä lastenkulttuuri voisi olla. Animaatio tuntui minusta kiinnostavalta, ja otin sitten yhteyttä Pirkanmaan elokuvakeskukseen, hoitaja jatkaa.
Oppaaksi löytyi mies, joka on tuonut animaation ilosanomaa aiemminkin Ylöjärvelle. Hänen opastamiensa ylöjärveläisten koululaisten ja päiväkotilaisten työn satoa on ihailtu esimerkiksi kaupungintalon seinään heijastettuna Ylöjärvi-päivänä vuonna 2011.
Pala palalta liikkuvaksi kuvaksi
Itse kuvauksiin päästiin käsiksi toukokuun alkupuolella.
Mediapedagogi karautti paikalle kameroineen, tietokoneineen ja lisävalaistuksineen.
Animointi on hidasta ja huolellisuutta vaativaa puuhaa, joten Raittila työskenteli kahdesta neljään lapsen kanssa kerrallaan.
Yksi kuvausrupeama oli noin 45–60 minuutin mittainen. Tuona aikana ehtii purkittaa puolisen minuuttia kuvamateriaalia. Muutaman minuutin kestävän animaation eteen on siis aherrettava muikea määrä kuvausminuutteja.
Tähkätaskulaiset käyttivät tekniikkanaan pala-animaatiota. Siinä kamera kuvaa muutaman kuvan kerrallaan. Välissä animaattorit liikuttavat pahvihahmoja – mutta vain hitusen. Iso määrä kuvia peräkkäin näytettyinä muodostaa liikkuvan kuvan.
Nauhoitusten apuna päiväkotilaisilla oli tietokoneelle asennettu animointiohjelma. Näppäimillä kameraa ja läppäriä käsketään nappaamaan haluttu määrä kuvia, kuitenkin korkeintaan muutama yhdellä erää.
– Ohjelma on tosi helppo. Siitä on karsittu ylimääräiset toiminnot. Lapset oppivat sen tosi nopeasti, Raittila kertoo.
Animointi vaatii kuitenkin niin paljon tarkkuutta, että siihen ryhtyivät vain päiväkodin vanhimmat vesselit. Pienet lapset osallistuivat muun muassa maalaustalkoisiin, ja parin kolmen vuoden ikäiset pääsivät mukaan äänityksiin, joissa luotiin ainakin hevosten, leijonien ja norsujen ääniä.
Äänityksissä nauhoitettiin myös kertojanääni.
Klassisille hahmoille uutta luonnetta
Vaikka tarinaniskijöinä oli nykylelujen ja -tv-ohjelmien ympäröimiä lapsia, liikkuu kertomus varsin klassisen satumaailman maastossa.
Tarinan seikkailijoiksi valikoituivat nimittäin perinteikkäät hahmot noita ja enkeli.
Tavanomaisesta kuviosta astuttiin kuitenkin sivuun, kun noidasta luotiin kiltti henkilö.
– Yleensähän noidasta tehdään ilkikurinen vastavoima, Raittila miettii.
Siivekäskään ei ole mikään tyypillinen ylimaallisuutta uhkuva ylhäinen hahmo.
– Enkeli on kuvattu maallisena. Se pakkaa hellemekkoa ja aurinkorasvaa ja on menossa matkalle Afrikkaan, Raittila hymyilee.
Juonen peruskuvio rakentuu hävittämisen, etsimisen ja auttamisen ympärille.
– Noita harjoittelee taikojaan holtittomasti, joten enkeliltä putoaa matkalaukku. Noidan kissa taas on hipsinyt enkelin vajaan, pedagogi valottaa.
Sankarit päättävät auttaa toisiaan, jotta matkaveska ja katti löytyisivät.
Tarinasta on selvästi löydettävissä opettavaista sanomaa, mutta Raittilan mukaan lasten arvomaailman puiminen ei ollut animaation teon ydin. Päätarkoituksena oli tekniikan opettaminen.
Ja onpa aparaattien äärellä hääriminen maistunutkin lapsille.
– Lapsia on helppo saada innostumaan tarinoista, saduista ja piirtämisestä, Jokinen toteaa ja kertoo lasten tulleen aina hymy kasvoillaan animointiaskareistaan.
– Animaation teko on aika helppoa – keskivaikeaa, tuumii Jonne Molin, joka on kokeillut animointia myös tamperelaisessa lastenkulttuurikeskus Rullassa.
Raittilan mielestä sana keskivaikea kuvaa puuhaa vallan osuvasti. Animointi ei nimittäin ole edes lapsoselle kinkkistä, mutta pientä pähkinää purtavaksi kuitenkin riittää.
Aherrus sujui naperoiden kanssa jouhevasti.
– Jossain vaiheessa keskusteltiin siitä, että animointi on niin hidasta. Mutta puhuimme myös siitä, ettei meitä palkittaisi lopputuloksessa, jos sohisimme. Ja pikemmin lapset olisivatkin halunneet jatkaa pidempään, Raittila kertoo.
– Tämä on ollut mukava ja helppo matka, koska Kalle on toiminut niin luonnikkaasti, Jokinen kiittelee.
Tyytyväisiä äänenpainoja kerää myös työskentelyn toteuttaminen yhteisöllisellä asenteella.
– Tuollaista pitäisi olla tuotantoyhtiöissäkin, että äänestetään helmipurkeilla, tuleeko jokin juttu leffaan, Raittila naurahtaa.
Syksyllä nautitaan työn hedelmistä
Kuvaukset ja äänitykset valmistuivat reilussa viikossa. Nyt päiväkodin väen osana on vain odottaminen.
Jälkityöstö koittaa Pirkanmaan elokuvakeskuksella. Siellä Kalle Raittila editoi eli leikkaa kuvamateriaalin ja äänet tehosteiden höystäminä valmiiksi animaatioksi.
Editointi ottaa oman aikansa, ja Raittilalla on tähkätaskulaisten projektin ohella muitakin rautoja tulessa. Niinpä raina valmistuu syksyksi.
Lehtien varistessa maahan järjestetään vanhemmille kutsunäytös.
Muistoksi vanhemmille ja lapsille tarinasta tehdään myös dvd.
Vanhemmat ovat olleet minielokuvan teosta mielissään, joten ei ihme, että vanhempainyhdistykseltä liikeni myös euroja projektiin. Lisäksi päiväkoti on rahoittanut animaation tekoa omista varoistaan. Puolet kassasta täytti Ylöjärven kulttuuritoimi.
Raittilan tapana on ollut lähettää veitikoiden tuotoksia lasten ja nuorten elokuvafestivaaleille sekä käännettyinä kansainvälisiinkin elokuvatapahtumiin. Hän lupaa, että myös tähkatskulaisten tarina ainakin lähetetään eteenpäin.
– Kun niitä kunniamainintoja tulee, niin sitten juodaan mehua ja syödään keksejä, Raittila povailee ja virnistää.
