Leena Häme täyttää sata vuotta – lotta, rehtori ja äiti

Maisteri Leena Häme täyttää 16. lokakuuta kunnioitettavat sata vuotta. Häme toimi Ylöjärven yhteiskoulun ensimmäisenä rehtorina vuodesta 1958 eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1976. Häme myös kirjoitti Ylöjärven Uutisten edeltäjään, Ylöjärven Sanomiin, satoja pakinoita nimimerkillä Lennu.

Kirkonseudulla asuva Leena Häme on ikäisekseen varsin hyvässä kunnossa.

Hän kertoo olleensa aina hyvinkin terve. Muutama vuosi sitten hänet kiidätettiin tosin ambulanssilla sairaalaan, kun esineet alkoivat pyöriä silmissä. Diagnoosia Hämeelle ei osattu antaa.

Mutta vaikka Hämeen terveys on ollut poikkeuksellisen hyvä, yksi asia on viime aikoina heikentynyt nopeasti: näkö.

Näön huonontuminen on harmillista, sillä nyt Hämeen on vaikea toteuttaa erästä lempiharrastustaan, lukemista. Onneksi sentään pää ja jalat pelaavat. Leena Häme kävelee näppärästi vain rollaattori apunaan.

– Rollaattori on hieno vehje, paras ystäväni. En uskalla ottaa askeltakaan ilman sitä.

Pitkästä iästään Häme on kiitollinen, vaikka on siinä huonojakin puolia:

– Muita ihmisiä täytyy vaivata paljon.

Mielenpainuvimpia olivat lasten syntymät ja talvisota

Kalannissa vuonna 1917 syntyneen Hämeen vahvin aine koulussa oli ainekirjoitus. Koska jatko-opinnot tuntuivat hänestä luonnolliselta vaihtoehdolta, Häme valitsi Helsingin yliopistossa pääaineekseen äidinkielen.

Yliopisto-opinnot kuitenkin keskeytyivät hetkeksi sodan tähden.

Häme kertoo, että vaikuttavimmat asiat hänen elämässään ovat olleet kolmen lapsen syntymät ja talvisota.

Yliopisto meni kiinni talvisodan ajaksi, ja Häme palasi lapsuudenperheensä luo Tampereelle, Sorsapuistoon.

Talvisodasta Hämeelle ovat jääneet parhaiten mieleen pommitukset, joita oli Tampereella varsin paljon. Myös omaan kotitaloon osui pommi.

Lotta oppi kirjoittamaan virallisia kirjeitä

Yliopisto-opinnot keskeytyivät toistamiseen, kun Leena Häme toimi vuoden toimistolottana Laatokan rannikkoprikaatin esikunnassa, operatiivisessa toimistossa. Lottapalveluksensa tähden Häme on nykyisin sotaveteraani.

Lottana Häme oppi kirjoittamaan virallisia kirjeitä.

– Taidosta oli minulle myöhemmin runsaasti hyötyä rehtorina. Moni ei osannut kirjoittaa virallisia kirjeitä, joissa paperit olivat hyvin täsmällisiä ja liitteitä oli paljon.

Kerran Häme sai tehtäväkseen kirjoittaa marsalkka Mannerheimille kaksisivuisen kirjeen. Tämä on jäänyt Hämeelle erityisesti mieleen tehtävänä, josta hän on ylpeä.

Häme valittiin varta vasten kirjoittajaksi, vaikka tehtävä ei olisi kuulunut hänen toimenkuvaansa.

– Kirjeen saneli everstiluutnantti, joka seisoi takanani. Yhtäkään virhettä ei saanut tehdä. Se oli hyvin jännittävää. Minua pelotti koko ajan, etten vain tekisi virhettä. Virheeksi katsottiin sekin, että olisin jättänyt tekstiin kaksi sanaväliä peräkkäin.

Miehen sisko saattoi yhteen

Miehensä Olavi Hämeen Leena Häme tapasi Iisalmessa käymänsä lottakurssin aikoihin. Tulevan miehen sisar osallistui samalle kurssille kuin Leena Häme ja yhytti Leenan ja Olavin yhteen, toimi heidän puhemiehenään.

Olavi Häme oli kotoisin isosta perheestä, ja hänen siskonsa olivat päättäneet etsiä hänelle puolison.

– Olavin sisko oli sitä mieltä, että lottakurssillani oli kolme sellaista naista, jotka olisivat kelvanneet Olaville. Pääsin naisista etusijalle, koska olin esiintymiskykyinen.

Leena ja Olavi Häme tapasivat Helsingissä, mieltyivät toisiinsa ja avioituivat 10.11.1946.

Leena Häme näyttää hääkuvaansa ja kertoo, että sodan jälkeen hänelle ei löytynyt valkoista hääpukukangasta. Siksi puku on vaaleansininen, vaikka sitä ei mustavalkokuvasta huomaakaan.

Vihkikuvassa on myös kimppu krysanteemeja. Niitä samoja kukkia Olavi Hämeellä oli aina tapana ostaa Leenalleen hääpäivän kunniaksi.

Pariskunta ehti viettää yhdessä timanttihääpäiväänsä. Myös Olavi Häme eli pitkäikäiseksi. Hän menehtyi kahdeksan vuotta sitten 96-vuotiaana.

Alku oli hankalaa

Olavi Häme valmistui metsänhoitajaksi ja sen jälkeen historian maisteriksi ja toimi opettajana Tampereella. Leena Häme oli puolestaan 12 vuotta Lahdessa lehtorina, kunnes hänet valittiin juuri perustetun Ylöjärven yhteiskoulun ensimmäiseksi rehtoriksi vuonna 1958.

Hämeen toimenkuva oli varsin laaja. Hänen lisäkseen koulussa toimi kaksi muuta opettajaa, joilla ei ollut vielä opettajan pätevyyttä, ja kaikki he opettivat monia aineita.

– Minun on helpompi kertoa, mitä en opettanut kuin mitä opetin.

Ylöjärvi oli Hämeen rehtorin uran alkuaikoina vielä melko alkeellinen maalaispitäjä, täysin erilainen kuin nykyään. Häme muistelee, kuinka tiet olivat auraamattomia ja kuinka posti oli päivällä kiinni.

Koulun oli myös vaikea saada rahoitusta.

– Ylöjärvellä oli kolme tasavahvaa puoluetta: sosiaalidemokraatit, laitavasemmisto ja kokoomus, ja puolueilla oli kauhea sota, mikä vaikutti koulunkin asioihin. Emme meinanneet saada koululle rahoitusta. En olisi hakenut rehtorin virkaa, jos olisin tiennyt etukäteen, mitä tuli vastaan.

Miksi Häme kuitenkin alun perin halusi rehtoriksi?

– Ehkä se oli jonkinlainen johtamisen tarve.

Rientoja ja pakinoita

Leena Häme hoiti paitsi koulutyötään, myös harrasti paljon, kävi miehensä sanoin riennoissa.

Yksi Hämeen pitkäikäisistä harrastuksista oli pakinoiden kirjoittaminen. Hän kirjoitti niitä paikallislehteen päälle viisisataa kappaletta nimimerkillä Lennu, joka oli hänen nuoruudenaikainen lempinimensä.

– Pakinoitani julkaistiin joka viikko Ylöjärven Sanomissa. Ihmiset tiesivät niistä ja lukivat ne lehdestä heti ensimmäisinä. Pakinani olivat hyvin suosittuja.

Kun Häme täytti kahdeksankymmentä, pakinoista valittiin sata, ja Ylöjärven Sanomat kustansi niistä kirjan nimeltä Syksy on kypsyys.

Leena näyttää kirjan viimeistä sivua ja sen runoa, jonka hän kirjoitti 80-vuotissyntymäpäivänään.

Runo kuuluu näin:

Päivät kuluvat,

kuluvat vuodet ja vuosikymmenet,

ja jokainen hetki on yhäti meissä

yhtä kiinteästi kuin ihomme uurteet.

Vuosikymmenten saumakohdissa

me ihmettelemme: Näinkö paljon,

näinkö paljon todella?

 

Paljon olemme saaneetkin:

kukkivat  kedot ja metsien huminan,

meren ikuiset mainingit ja mullan tuoksun,

rakkaat ihmiset jakamaan kanssamme

ilon ja huolen. Ja surun.

 

Muistot ovat elämän rikkaus,

annettu vaalittavaksemme,

ne ovat jokaisen ihmisen omat, ainutkertaiset,

niitä meiltä ei kukaan voi viedä.

Muistot ovat elämä.