Teemasta tiivistä tarinaa

Lyhyen novellin takana on pitkä pätkä työtä. Ylöjärveläisnovellisti naurahtaa tämän kuulostavan tavallaan hullulta ajankäytöltä, mutta hän tietää, että iso työ synnyttää tiiviin taideteoksen, ”pienen helmen”.

Saatuaan idean novellin teemasta vaikkapa sanomalehden sivuilta ylöjärveläinen Taru Kumara-Moisio ryhtyy jalostamaan idean siementä tarinan aineksiksi. Yksi tapa on tiirailla karttapalloa ja miettiä, mihin tapahtumat sijoittuisivat.

Novellissa on jotain samaa kuin romaanissa mutta silti jotain niin erilaista. Novelli ei ole romaani pienoiskoossa.

– Ei se ole. Mutta sekin kuuluu proosaan, joten sinänsä se on samaa kuin romaani, julkaisseen kirjailijankin saappaita sovitteleva äidinkielenopettaja Taru Kumara-Moisio myöntää määritelmän hankaluuden mutta löytää kuitenkin tiivistyksen novellin ydinolemuksesta:

– Olen klassisen määritelmän kannalla: novelli on riittävän lyhyt luettavaksi kerralla, eli sen täytyy olla romaania paljon keskitetympi.

Jos siis romaanissa on sijaa monipolviselle taustoittamiselle ja rönsyille, novellin on keskityttävä rajatummin olennaiseen. Syntyy kyllä kokonainen tarinan maailma mutta vähin aineksin ja pienin vihjein.

– Kaikella pitää olla merkitystä, ja kaikki liittyy kaikkeen. Novelli ei siedä mitään ylimääräistä, kun taas romaani nielee paljon sisäänsä, muun muassa satasanaisten novellien kokoelmiin osallistunut nainen tietää.

Ja juuri tässä on kirjoittajan mielestä novellin suola.

– Vähässä sanoa paljon, se on novellin taikaa.

Teema kimpoaa ihmisistä

Novelli-ideoitaan Kumara-Moisio ei saa istumalla alas ja raapimalla päätä. Ne syntyvät, kun hän törmää vaikkapa ihmisten joukossa tai lehteä lukiessaan johonkin kiintoisaan, joka nappaa hänen huomionsa.

– Se voi olla vaikka ele tai jokin, mitä joku sanoo. Tai se, miten itse reagoin johonkin.

Kyseessä ei siis ole valmis juonikuvio vaan jokin seikka, josta hahmottuu novelliin teema. Toisin sanoen Kumara-Moisio voi lähteä tutkailemaan vaikkapa sitä, miten ihminen käyttäytyy uhatuksi tullessaan, tai sitä, kuinka ihminen on taipuvainen selittelyyn.

– Minua kiinnostaa ihmisyys ja inhimillisyys, ja olen aika henkilövetoinen kirjoittaja.

Pelkkä teema ei kuitenkaan riitä, vaan sitä on ryhdyttävä kehittelemään tarinaksi. Kumara-Moisio irrottaa ideakipinän iskeneen havaintonsa alkuperäisestä yhteydestä, siirtää sen uuteen yhteyteen, paisuttelee sitä ja lennättää sitä mielikuvituksessaan.

– Ja mietin, millainen tarinan hahmo on. Kukaan ei ole läpeensä hyvä tai paha, joten pitää olla jokin ristiriita.

Kynäniekka miettii myös tarinan rakennetta ja kronologiaa, mutta suoranaista aikajanaa hän ei sentään laadi. Lisäksi hän miettii tarinaan heijastuksia ja kaikuja, siis sitä, kuinka jokin asia toistuisi tarinassa eri muodoissa ja siten loisi symboliikkaa.

Tätä kaikkea hän pureskelee useimmiten vain mielessään, mutta joskus hän kokoaa ajatuksiaan myös paperille, varsinkin jos olo on vielä hapuileva.

Suunnittelu auttaa Kumara-Moisiota löytämään näitä aineksia ja kirkastamaan ideaa. Siksi hän ei ole pelkän intuition varassa etenevä kirjoittaja.

Useimmiten Kumara-Moisio hahmottelee novellin suuntaviivat päässään, mutta joskus hän käyttää paperia apuna. Suunnitelmat ovat kantaneet julkaisuihin asti.

Raakatekstin virtaa mutta valppauttakin

Kun kaari alkaa olla mietittynä, Kumara-Moisio ryhtyy vuodattamaan raakatekstiä. Useimmiten hän aloittaa alkuosasta ja etenee järjestyksessä kohti loppua. Niin touhu tuntuu jäsennellymmältä kuin pomppien. Mutta poikkeuksiakin on.

– Saatan vaikka tietää, mitä hahmo lopussa sanoo, ja kirjoitan ainakin sen ensin.

Ensi versio syntyy yhdeltä istumalta.

– Annan tekstin tulla vain. Toivon, että innostun ja annan ideoiden pulputa.

Silti ote on tunnusteleva. Nyt vasta kokeillaan, ja suunnitelmia on oltava valmis muuttamaan lennossa. Esimerkiksi kertojaratkaisua – vaikkapa minä-kertojan tai ulkopuolisen tarkastelun valintaa – on kirjoitusvirrassa maisteltava ja vaihdettava, jos homma alkaa kompastella.

Tauko paljastaa muutostarpeet

Raakatekstin pullautuksen jälkeen sanataiteilija jättää tekstinsä lepäämään. Uusin silmin hän näkee sen paremmin.

Tauon jälkeen kirjoittaja voi vielä kajota tekstiin, paljonkin. Hän voi lisätä, muuttaa ja poistaa: Väliin voi tulla vaikkapa takauma, tai jopa keskeinen käänne voi vääntyä uuteen uskoon. Usein kirjoittaja huomaa aloituskappaleen turhaksi ja saksii sen pois.

– Pääsen rajaamaan tarinaa vielä tarkemmin. Miksi esimerkiksi kuvata, että joku saapuu paikalle, kun voin aloittaa paikan päältä?

Kirjoittaja voi myös makustella tekstiä kirjoittajaystäviensä ja kustannustoimittajan kanssa. Siten on löytynyt lähinnä pientä viilausta kaipaavia kohtia.

Vasta tämä koko kirjoitusprosessi näyttää, oliko alkuperäisestä ideasta novelliksi asti. Varmuus siitä ja novellin valmistumisesta tulee, kun kirjoittaja alkaa olla tekstiinsä tyytyväinen. Mikään kohta ei töki, eikä teksti liioin tunnu valjulta.

– Tuntuu, että teksti toimii ja siinä on tasoja.