Jyrki Vainonen ei suunnittele romaanin juonikaarta etukäteen. Hän etenee tarinan alkutilanteesta seuraaviin tapahtumiin yksi kerrallaan ja katsoo, mihin tarina vie.
Vain pieni osa Jyrki Vainosen romaaniprosessista kuluu näppäimistön äärellä. Alitajuisen mielen on ensin työskenneltävä paljon. Se saa voimaa eritoten luonnossa liikkuessa, kun tietoinen mieli hellittää ympäristössä, joka ei vaadi Vainoselta mitään.
Kun kirjailija kirjoittaa romaania, hän häilyy kahden maailman välillä.
Vuorentaustalaisen Jyrki Vainosen intensiivisimpinä kirjoitusaikoina kaikki tosimaailman arkinen ärsyttää.
– Kanssaihmisille olisi ystävällisintä, jos minut suljettaisiin erakoksi kirjoittamaan, hän tuumaa naurahtaen.
Tarinamaailmaan Vainonen löytää parhaiten aamuisin, nukkumisen jäljiltä. Silloin surrealistin piilotajuinen mieli on vielä voimissaan.
– Konkreettisempi tapa on aloittaa aamulla lukemalla, mitä edellisenä päivänä olen kirjoittanut. Samalla ujun tarinan maailmaan.
Pois kirjoittaja pääsee melko vaivatta, luontaisesti.
– Monesti olen niin väsynyt, että tarinamaailman oven sulkeminen onnistuu yllättävän helposti. On takki niin tyhjä, että on kiva tehdä jotain arkista reaalimaailman asiaa.
Poistuminen ei kuitenkaan käy kuin leikaten. Menee hetki välitilassa.
– Tulee tunne, että puolet minusta on vielä tarinamaailmassa.
Ponnahdus peruselementistä
Niinkin ison teoksen kuin romaanin Vainonen hievauttaa idulle jostakin peruselementistä. Yleensä se on henkilö tai joukko henkilöitä taikka tapahtuma, yhteiskunnallinen voima, tilanteeseen ajautuminen…
Peruselementti liittyy jotenkin olennaisesti tarinan suureen kuvaan, vaikka itse juoni tai teema on vielä hämärän peitossa.
– Se on käynnistävä voima tapahtumille.
Esimerkiksi Mykkä jumala -kirja kuoriutui kahdesta perustekijästä: performanssitaiteilijahahmoista, joista Ääni käyttää ääntä, Vimma liikettä, sekä tapahtumallisesta ajatuksesta, että jonkun miehen isä kuolee kaukaisessa maassa. Perintö-romaanin perusta taas oli ajatus ison talon perimisestä.
Tarinaelementit on synnytettävä mielikuvituksen polttoaineella, ja eritoten Vainosen surrealistiset tarinapiirteet kysyvät kuvittelua, mutta hän ei ikinä lähde tietoisesti rakentamaan jotain omituista. Tietoinen kyhäily olisi keinotekoista. Vainosen lähde on piilotajunta.
Usein kaikki lähtee jostain havainnosta. Se voi havaitsemishetkellä olla tietoinen tai tiedostamaton, mutta tarinointiin päästään, kun se pulpahtaa tietoisuuteen. Sitten havainto johdattelee taas alitajuiseen sammioon, jossa kuvitelmat alkavat elää.
– Henkilön esikuvana voi olla vaikka joku, jonka olen nähnyt sattumalta kaupungilla. Tai luen kirjan, jossa on mielenkiintoinen henkilö, ja hän jää elämään minussa ja naamioituu sitten minun hahmokseni. Myös esineet ovat monasti ovia piilotajuntaan, Vainonen kuvaa välähtäviä hetkiä.
Kaari kehkeytyy matkan varrella
Koska Vainonen on kirjoittajana seikkailija – vastakohtana suunnittelijalle – hän ei laadi runkoa vaan aloittaa kirjoitustyön peruselementille keksimästään alkutilanteesta.
– Panen henkilöt tekemään jotakin, hän kuvaa ja kertoo alkupätkän olevan kuitenkin aika lyhyt, enimmillään kolmisen sivua.
Pitkää tarinaa kirjoittaessa tarvitaan silti aina sekä seikkailijan intuitiivista että suunnittelijan analyyttistä energiaa.
– Suunnittelija aloittaa analyyttisellä, ja prosessin aikana energiat limittyvät. Seikkailija käy aluksi pitkän matkaa intuitiivisella, mutta kyllähän, totta vieköön, analyyttisen energian säkkikin on nostettava selkään.
Vainonen kuitenkin suunnittelee vain pätkän kerrallaan. Alun jälkeen hän hahmottaa mahdolliset tarinalinjat ja valitsee niistä jonkin. Joskus valinta ontuu ja on valittava uudelleen. Sitten hän juonii järjestyksessä tarinajakson kerrallaan – suunnittelija kun voisi edetä hyppienkin.
– Analyyttinen energia suuntautuu aina seuraavaan mutkaan. En koskaan tiedä lopullista reittiä.
Kun mies lopulta pääsee tarinakaaren loppuun, katsoo hän kokonaisuutta ja veistää sitä tarpeen mukaan. Hän voi poistaa, lisätä, muokata ja siirrelläkin osasia. Lopuksi hän hioo kieltä. Vasta sitten hän lähettää tekstin kustannustoimittajalle, jolloin alkaakin toinen muokkauskierros.
Parista viiteen sivua päivässä etenevä kirjoitus ja viikkojakin kestävä muokkausvaihe yhteensä ovat vieneet Vainoselta vähimmiltään neljä kuukautta, enimmillään puolitoista vuotta.
Kotonaan kirjoittava Vainonen säilyttää muistiinpanopapereitaan vain jonkin aikaa kirjan julkaisun jälkeen. Sen jälkeen jäljelle jäävät ainoastaan lopulliset teokset. (Kuva: Kristiina Wallin)
Maali häämöttää, kun tympäisee
Ensimmäinen merkki työn valmistumisesta on se, että alkaa kyllästyttää.
– Tarinamaailmassa ei enää viihdy, koska se on niin tuttu ja läpi koluttu.
Vainonen myös tunnustelee ja peilaa kustannustoimittajan kanssa näkemyksiä valmiudesta.
Kirjan pois luovuttamisen hetkellä tunne on yhtaikaa palkitseva ja arveluttava: omastaan ei haluaisi luopua, mutta vasta luovuttaminen saattaa kirjan elämään elämäänsä. Lisäksi nyt kirjailijan tilalle astuu ego, joka käsittelee palautteen.
Toisin kuin jotkut kirjailijat, joille omien tekstien lukeminen sytyttää häpeän, Vainonen palaa kirjojensa pariin mieluusti, tosin vuosien jälkeen, kyllästymisen sammuttua.
– Tulee lapsellisen tyytyväinen, sellainen riemullinen olo. Ajattelen: ”Tällaisia hienoja tarinoita. Kuka ne on kirjoittanut? Minä.” Ne ovat myös aikamatkoja persoonaani.
Viimeisimmät kommentit